Saari avaruudessa

Lähdimme keskiviikkona töideni jälkeen ajamaan kohti Karigasniemeä. Halusimme tavata ystäviä, ja samalla minä pääsin sulkemaan ympyrän – Karigasniemestä kaikki alkoi, sinne minä aikoinaan Salosta muutin syksyllä 2014.

Matkan aikana auton äänimaailma täyttyi musiikista ja muistoista. Ajoimme Sodankylän Vaalajärven kylänraitin kautta muistellaksemme vuosiamme siellä, ja kuikuilimme muun muassa uimarannan tien suuntaan, siellä tien päässä asuu monta aurinkoista ja lämmintä muistoa.

Ohitimme rakkaaksi tulleen Sodankylän keskustan, jossa kävin aikoinaan säännöllisesti matkailuinfossa töissä tekemässä Visit Sodankylälle uusia nettisisältöjä. Se oli aikaa, josta sain tärkeitä ystäviä.

Pysähdyimme entisessä vakiokaupassamme Pohjantähdessä vanhojen aikojen kunniaksi ostamassa matkaevästä. Nelostiellä muistoja tuntui riittävän vähän joka kylässä, melkein joka mutkassa. Muistatko kun täällä kulki yksinään se koira, muistatko kun tuossa söimme jäätelöt, täällä olen ollut joskus kukonlaulun aikaan kuvaamassa, tuolla Iida asuu, tuolla on Riikan kotipaikka, tuosta tiehaarasta silloin kerran ajoimme padolle, tuolla asuu Kaija…

Ohitimme Sattasen, josta lähdimme kerran Iidan opastuksella ruskaretkelle Pomokairaan ja jossa olen ollut katsomassa porokisoja. Ohitimme Kevitsan risteyksen, josta mieheni aikoinaan kulki töihin, ja Ilmakkiaavan ihanan suon, jolla olen retkeillyt monesti ja jossa tekisi aina mieli pysähtyä, mutta usein tulee vain ajettua ohi.

Ohitimme Café Hariannen, jossa kerran söimme Nellan kanssa itsemme ähkytäyteen lettuja sen jälkeen, kun olimme käyneet Sattasvaaralla (linkki vie Nellan blogiin). Silloin oli sähkökatko ja kahvila oli pimeänä, mutta onnistuimme silti syömään liikaa ja maksu taidettiin tehdä tilisiirrolla.

Ohitimme Peurasuvannon lintutornin, Vuotson ja Tankavaaran… Tankavaarassa on ystäviä ja paljon muistoja, muistoja on jopa ajalta ennen muuttoa, kun keinutuolissa piippua polttanut mies antoi minulle neuvoja, mistä töitä kannattaa tai ei kannata hakea. Vain tuo mielikuva hetkestä on jäänyt, mutta neuvot olivat hyviä ja arvokkaita, niistä on ollut minulle hyötyä. Myös Pyhä-Nattasen energia tuntuu tällä pätkällä tielle saakka, vaikka sitä ei näykään. Vuotson kanava toi mieleemme sen upean syyspäivän, kun pääsimme veneretkelle Lokalle, silloin lähdimme matkaan kanavasta.

Välistä tuntui, että jokaiseen rantaan liittyi jokin muisto. Ja se oli hyvä tunne. On tullut oikeasti elettyä.

Ohitimme Saariselän, jossa Kuukkeli oli muuttanut Siulaan, josta minä puolestani olen joskus hakenut töitä. Saariselän huoltoasemalla aikoinaan kävimme ensitreffeillä. Ajoimme sinne pimeänä talvi-iltana Fiatillani Karigasniemestä, nenäliinan kokoiset lumihiutaleet täyttivät mustan ilman ja radiossa soi CD:ltä Juice Leskisen kokoelmalevy. Muistan kun kysyin mieheltä hänen sukunimeään (olimme niin vasta tavanneet, etten muistanut tai ehkä edes tiennyt sitä) ja sitten mielessäni sovittelin sitä oman nimeni perään. Pidin siitä, miten se sopi. En ole tainnut koskaan kertoa hänelle, että mietin asiaa jo tuolla ajomatkalla.

Ivalosta en pysty koskaan ajamaan läpi muistelematta omaa muuttoani, koska siellä aikoinaan yövyin, ja ajoin perille Karigasniemeen seuraavana päivänä vasta. Joka kerta Ivalon kylänraittia halkoessa katse hakeutuu etsimään sitä majapaikkaa jokivarresta. Vastaanottovirkailija ei puhunut suomea, ja huoneessa katselin vain televisiota. Se oli muistaakseni jonkinlainen rivitalo. Muuttomatka oli monella tavalla rankka ja halusin sinä iltana vain käpertyä itseeni, levätä ja olla rauhassa. Ei tullut mieleenkään lähteä katsomaan jokirantaa tai vaikka kylää.

Tällä kertaa kävimme Ivalossa vuosien mittaan jo tutuksi tulleessa marketissa, jossa huonolla menestyksellä yritin etsiä itselleni kesäretkihousuja. Lopulta päädyimme ostamaan vain aamupalatarvikkeet, ennen kuin lähdimme ajamaan viimeistä etappia. Mies muisteli myös lapsena Ivalossa viettämiään hetkiä ja sitä, kuinka hän oli leikkinyt hotellin pihalla olevien kullankaivajapatsaiden kanssa. Miten ihana muisto, pystyin helposti sieluni silmin näkemään tarinan pikkupojan ❤

Ivalojoki oli vasta vapautunut jäistä, tumma ja kolea, mutta muistin myös kesäiset (kylmät!) hetket, kun olemme olleet täällä katsomassa vesicrossia. Elämäni ensimmäiset vesicrossikisat näin juuri Ivalossa, sittemmin olemme olleet niitä katsomassa myös Sodankylässä ja Hetassa.

Ivalosta eteenpäin tien tunnelma muuttui. Se muistutti enemmän alkuajoista, koska Karigasniemen ja Ivalon väliä tuli aikoinaan jonkin verrankin ajettua palveluiden perässä. Ivalon ja Inarin välinen tie on Suomen kauneimpia, se pitää jokaisen itse kokea. Järven kivikkoiset rannat ja saaret vanhoine puineen näkyvät tieltä niin kauniisti, ja vaaroja kohoaa kaikkialla, ja tie mutkittelee. Nyt järvi oli vielä jäässä. Mies näytti tien ja järven välistä talon, jonka hänen perheensä joskus meinasi ostaa, mutta se sitten jäi. Ohitimme Karhunpesäkiven ja muistelimme retkeämme siellä, kun oli lokakuu ja jonkin verran jo lunta (olimme silloin käymässä Dalvadaksen mökillä).

Inarin kylällä paljon on muuttunut jo minun muuttonikin jälkeen. Kaupoista oli tullut uusia ja suuria. Oma katseeni etsi järveltä hiljaa Ukonkiven, muistelin jälleen muuttomatkaani sekä porokilpailuja, joissa kerran yksin kävin. Huomasimme Papanan olevan täynnä väkeä, vaikka kylänraitti olikin autio. Juutuanjoen tyrskyt olivat valtavat.

Inarin jälkeen maisema vaihtuu jälleen. Se alkaa näyttää pohjoisemmalta, karummalta, hiekkaisemmalta, koivuisemmalta. Kaamasessa tiellä oli muutama poro. Siellä täällä harvassa äärettömän koivikon ja mäkien sylissä oli taloja, mies osasi kertoa kuka mistäkin oli kotoisin, ja minä muistinkin kaupan ajoilta aika monta. Ohitimme lopulta Sulaojan, jolla oleva parin kilometrin luontopolku oli ensimmäinen varsinainen lähiluontokohteeni Lapissa, ja Basijärven, jonka rantakodassa kerran Riksun kanssa paahdoin vaahtokarkkeja ja jonka jäällä olen ollut elämäni ainoan kerran pilkkimässä.

Ohitimme erotusaidan tiehaaran – voi pojat, siltä aidalta on paljon muistoja, olen ollut siellä katsomassa niin poroja, poroerotuksia kuin illan hiljaisina tunteina revontuliakin – ja nautin siitä miten kauniilta Karigasniemen Ailigas ja muut ympäröivät tunturit näyttivät. Mietin, etten muuttaessa tainnut edes tajuta miten eksoottiseen paikkaan muutin, kun energiaa meni niin paljon ihan silkkaan itseni tsemppaamiseen.

Lopulta laskeuduimme Karigasniemeen. Ohitimme vanhan kotini tullilla, ja pysähdyimme Härkösen pihalle valokuvaa varten. Tuntui ihan tutulta katsoa sitä rakennusta, ulkoa katsellessa muistin varsinkin miltä tuntui aamuisin avata tai iltaisin sulkea kauppa. Muistan kuinka muuan ranskankielinen asiakas kerran ilahtui kun annoin hänelle ranskaksi matkavinkkejä, ja hän tuli vielä kauppaa sulkiessani tuomaan minulle pari pulloa belgialaista olutta kiitokseksi. Ja kuinka eräs saksalainen ilahtui, kun osasin laskea kolikoita hänen kanssaan saksaksi. Muistin paljon muitakin hyviä muistoja kaupalta.

Ihailimme yhdessä mieheni kanssa kuinka kylänraitti on siistiytynyt viime vuosina.

Emme nähneet kylänraitilla ketään, toki oli jo puoliyö, mutta valoisaa. Ajelimme miehen kotipaikan pihalle, talossa ei oltu kotona. Tuntui ihanan tutulta palata sinne yöksi. Asuimme tässä talossa aikoinaan jonkin aikaa, ennen kuin muutimme Tepastoon ensimmäiseen oikeaan yhteiseen kotiimme.

Katselimme yöllä hetken vielä televisiota, kävimme pesulla ja joimme limua. Puhuimme toisillemme siitä, kuinka hämärä ei tullut. Uni sen sijaan tuli hyvin, ja yläkerran makuuhuoneen ikkunan maisema ja valo muistuttivat mieleeni ne ajat, kun asuimme täällä. Ehdin kokea Utsjoen yöttömän yön vain yhden kevään verran ennen kuin muutimme jo Kittilään. Mieleeni tuli jostain syystä eräs yö kun kirkas, mäntyjen oksistojen läpi siivilöityvä auringonvalo onnistui herättämään minut kahden aikaan sen verran, että muistan miettineeni, että onpa kirkas auringonpaiste yöllä kahdelta. Oli kesäkuu vuonna 2015.

Aamulla keittelimme kahvit ja teimme aamupalaa aivan kuin kotona. Katselimme televisiosta uutisia Natoon liittymisestä. Keittelimme vielä toisetkin kahvit ja kävimme pesulla, kunnes pakkasimme tavaramme ja lähdimme kauppaan. Härkösellä tunnelma, äänet ja tuoksut olivat tuttuja. Vanhat työkaverini olivat siellä, ja tuntui niin hyvältä päästä tapaamaan heitä ja vaihtamaan kuulumisia. Heillä oli aikoinaan valtava rooli siinä, että minä pystyin jäämään pohjoiseen. Muutto oli ollut stressaava ja pelottavakin, kun en yhtään ollut tiennyt että mitä minulla on edessä. Työkavereiden ansiosta olo alkoi keventyä heti ensimmäisestä päivästä alkaen. On ihana huomata, ettei kyse ollut pelkästä työkaveruudesta, vaan vielä näin vuosikausia myöhemminkin sain niin lämpimän vastaanoton, että ihan sydän häkeltyi. Maailma pysähtyi hetkeksi minun ja Lauran pitkän halauksen ympärille. Onneksi pääsimme vaihtamaan kuulumisia ennen muuttoa etelään, ja lupasin kyllä, että käymme täällä aina toisinaan – olen luvannut sen myös itselleni ja miehelleni.

Kaupasta ajelimme sillalle ja Norjaan. Se tuntui tutulta. Kerran kävelin tälle sillalle katsomaan ja kuvaamaan revontulia. Karasjoella tuli myös aikoinaan monesti käytyä. Tutut talot, tuttu huoltoasema, tuttu silta, tuttu liikenneympyrä… Karasjoen sillalla minusta ja miehestäni tuli pari uudenvuoden yönä. Onneksi kirjoitin siitä yöstä edes tuon pienen tekstin muistoksi, vaikka en siinä kaikkea kertonutkaan.

Mieleeni nousi hyvin elävä muisto myös siitä, kuinka Karasjoen huoltoasemalla opettelin katsomaan autonrenkaista paineet ja lisäämään ilmaa tarvittaessa oikean määrän. Se oli aivan alkuaikojani pohjoisessa ja silloin konkretisoitui se, että nyt pitää ihan itse opetella pärjäämään ja kaikki tekemään. Se on kyllä yksi elämäni parhaita asioita, että sellainen opettelu on pitänyt tehdä. Se on tuonut itseluottamusta siihen, että minä voin ja osaan. Itseluottamusta, josta aikuiselämäni varhaisemmassa ajanjaksossa en osannut edes haaveilla, kun oletus oli, etten osaa oikein mitään eikä minun kannata siksi mitään käytännön asioita koittaa hoitaa, eikä minulle kannata sellaisia hoidettavaksi luottaa.

Rakastan sitä, kuinka nykyinen puolisoni pitää itsestäänselvänä, että minä osaan ja voisin tarvittaessa hoitaa aivan mitä asioita tahansa. Ja myös sitä, että hän silti silkasta rakkaudesta kuitenkin esimerkiksi vaihtaa autoni renkaat, katsoo ja vaihtaa öljyt sekä aina huolehtii siitä, että autollani on turvallinen ajaa ❤

Kaarasjoen jokirannasta nousimme liikenneympyröiden kautta tunturiylängölle. Sekin tie tuntui kumman tutulta, vaikka Lakselvissa sentään en hurjan tiuhaan ole käynyt. Suurtunturit tulivat näkyviin, tai mietimme, olivatko ne peräti vuoria. Tunturikoivikko ja pienet lammet värittivät maisemaa. Ohitimme Skoganvarren, koska appiukko siellä nukkui vielä, ja ajoimme Lakselviin. Muistelin Lakselvin liikenneympyrän vieressä olevaa pizzeriaa, jossa aikoinaan söimme 19 euron pizzat isän kanssa, kun olimme retkellämme tulossa Ifjordista ja menossa Altaan. Ravintola oli yhä paikoillaan. Kävimme uudellen vielä kaupassa, kun edellisestä en ollut löytänyt seesamiöljyä, nyt löysin. Ajoimme Nellan luo pienen hiekkatien varteen hieman Lakselvin ulkopuolella. Koronan oltua ja mentyä pääsin nyt ensimmäistä kertaa käymään hänen luonaan ja tuntui hauskalta, että vaikka olemme maan ääristä molemmat, niin hän on asettunut tänne niin lähelle minun ensimmäistä asuinpaikkaani, ja kaiken lisäksi tullut niin tutuiksi vanhojen työkavereideni kanssa, että he vaihtavat keskenään jo kuulumisia ja palveluksia. Ihana ajatus, että jos emme olisi muuta kautta tutustuneet, niin olisimme saattaneet Härkösen kaupan kautta tutustua, jos elämän polut olisivat menneet eri lailla ja minä olisin jäänyt pidemmäksi aikaa Karigasniemeen.

Pääasia, että tutustuimme.

Laitoimme yhdessä ruokaa ja söimme rauhassa, sitten jätimme sitten Nellan jatkamaan etätyöpäiväänsä vielä hetkeksi, kun ajoimme Skoganvarreen miehen isäpuolen luokse. Häntäkään emme ole nähneet ikuisuuksiin ja mietin, oliko edellinen kerta tosiaan se, kun hän vei minut soutamaan lohta Tenolle. Se veneretki oli niin ihmeellisen hieno, että viis veisasin lohesta, rakastin vain Tenon maisemia, aurinkoista kesäsäätä ja veneessä olemista ja sitä, että elämäni oli kuljettanut minut kokemaan senkin retken.

Skoganvarrella oli tärkeä rooli meille alkuaikoinamme. Kävimme viettämässä siellä joskus yön ihan muuten vain, kuin pienenä lomana. Kerran kävimme moottorikelkkailemassa, kerran olimme katsomassa Finnmarkslöpetiä. Silloin jäällä soi Rolfan Party joik ja kaikkialla oli koiria ja ihmisiä ja jopa mediaa. Minulla on myös mökin ikkunasta kohti vuoria otettu kuva, jossa revontulet loimuavat järven ja vuorien yllä, mutta en muista, miltä kerralta se on otettu. Veneretkelläkin olemme täällä käyneet.

Appiukko tarjosi kahvit, ja tuntui hyvältä saada vaihtaa kuulumisia iän kaiken jälkeen. Korona ja sittemmin Ukrainan sota ovat liikuttaneet maailmaa ja monia suunnitelmia. Oli hyvä kuulla, että kaikki on hyvin. Kävelimme järven rantaan ja kiikaroimme lintuja, siellä oli metsähanhi, mustalintuja ja kaakkuri. Västäräkki ja varpunenkin lentelivät pihalla, muutoin oli autiota.

Jonkin ajan kuluttua viima oli tehnyt minut ja mieheni viluisiksi, ja päätimme palata Lakselviin. Siellä Nella oli saanut työt valmiiksi, ja hetken aikaa olimme vain. Taivas oli täysin pilvinen, vaikka ennuste väitti, että sen pitäisi muuttua aurinkoiseksi aivan kohta. Päätimme, että koska sää ei näyttänyt muuttuvan ainakaan huonommaksi, niin voisi olla hyvä hetki lähteä katsomaan lähellä olevaa Silfarin kanjonia. Minä ja mieheni emme tienneet siitä mitään, mutta Nellalle se oli tuttu paikka. Sinne ajeli jonkin matkaa, ja tie kulki vuonon rantaa pitkin. Ihanat maisemat merelle, saaria, hylkeitä, kirkasta vettä, muinaisia merenrannan kivikkoja. Ohitimme tutun paikan, jossa kävimme siskoni ja hänen perheensä kanssa ihmettelemässä merta silloin, kun he olivat ensimmäistä kertaa minua katsomassa pohjoisessa. Lapset olivat silloin pieniä ja kirmasivat kivien ja jääpalojen kanssa leikkimässä rantaviivassa. Sisko katseli merta.

Silfarin kanjonin parkkipaikka oli sula, mutta tie vielä lumessa. Saksalainenpariskunta kahlasi edellämme ja kääntyi lopulta takaisin. Meilläkin tuli mietinnän paikka. Oletus oli ollut, että maasto olisi jo täälläkin sula, ja kengät oli valittu sen mukaan. Mieheni päätti ensimmäisenä kääntyä ympäri ja lähteä sittenkin pyöräilemään tietä pitkin – kumisaappaita ei ollut mukana, mutta pyörä oli. Nellan kanssa pidimme tuumaustauon. Hänellä oli jo lunta kengässä, joten sitä ei enää tarvinnut varoa, ja minulla taas verkkareiden resorit pystyivät puristamaan lenkkareiden suita niin, että yhdessä ne muodostivat lumitiiviin suojan. Niinpä jatkoimme matkaa, kahlasimme välillä polveen saakka upottavassa hangessa ja tsemppasimme itseämme sillä ajatuksella, että kanjonin reunalle ei oikeasti ollut kuin aivan lyhyt matka, varmaan sata metriä. Lopulta saavutimme reunan, ja se oli jo sula. Kanjoni oli upea! Vielä hetkeä aiemmin koivikossa rämpiessä ei ikinä olisi voinut tietää tai mistään ennusmerkeistä nähdä, että niin lähellä edessä on niin järkyttävän suuri ja suoralinjainen rotko. Vain rotkon pohjalla virtaavan joen kohina, jota kanjonin vaaleankiviset seinämät rummuttivat voimakkaammaksi, oli kantautunut metsän läpi kertomaan, että jotain muutakin edessä on, kuin lumista koivikkoa.

Alhaalla jään päällä istui koskikara. Isokoskelo lensi kanjonia pitkin kohti avarampia maisemia, lisäksi näimme korpin ja piekanan.

Olin tainnut tehdä edellisen retken Nellan kanssa Levillä ennen koronaa. Ihkaensimmäiset yhteiset retkemme teimme aikoinaan Taivaskerolle, Pyhäjoenpolulle, Puljutunturille ja Saanalle, kun oli ruska. Osa retkistä on mukana hänen Erältä, eräistä -kirjassaankin ❤ Nyt nautimme Silfarin kanjonista ja olin iloinen ja kiitollinen siitä, että juuri Nella opasti minut tänne. Teimme jälkeenpäin myös jo suunnitelmia siitä, kuinka voisin seuraavaksi viedä hänet Teijolle ja joskus vaikka Jurmoonkin. Tämä ystävyys on minulle äärimmäisen rakas. Harva asia elämässä on niin arvokas kuin sellainen ystävyys, joka kantaa vaikka vuosien yli tarvittaessa ilman näkemistä, mutta molemmat tietävät, että toinen on toista varten olemassa aina kun tarvitsee, ja myös sen, että kun joskus taas nähdään, jatkuu tarina aivan samaan tapaan kuin jos olisimme nähneet eilen.

Paluumatkalla pysähdyimme vielä merenrantaan saksalaisen ja hollantilaisen asuntoauton väliin. Halusin kävellä helisevien kivien yli vesirajaan katsomaan vastarannan vuoria, joita aurinko pääsi nyt valaisemaan. Meri oli asetellut merilevät kuivumaan rantakivikolle siisteiksi valleiksi. Kivetkin se oli asetellut. Vesi oli kirkasta, ja ravunkuori lepäsi rannalla. Sen kasvot olivat tallentuneet kovettuneeseen kuoreen.

Meillä mieheni kanssa oli molemmilla Nellan vaatevarastoista untuvatakit lainassa, olimme lähteneet Kittilästä liian keväisissä vaatteissa.

Minua oli jäänyt harmittamaan, ettei mieheni voinut tulla kanjonia näkemään. Niinpä autossa sovimme, että mieheni lainaa seuraavana päivänä kumisaappaita, ja minä puolestani toimin seuraavaksi hänen oppaanaan kanjonille, kun Nellan pitää uppoutua hetkeksi töiden pariin.

Illalla Nella leipoi meille pizzaa – jokaiselle omansa, niin, että jokainen voi valita omat täytteensä. Söimme ja ihmettelimme, miten niin väsyttää, mutta kello olikin jo melkein yö. Valoisuus hämää, eivätkä aivot ymmärrä, että nukkumaanmenoaika meni jo. Täällä on yötön yö alkanut jo tovi sitten.

Aamulla heräsin aikaisin ja kirjoittelin tätäkin tekstiä jonkin matkaa eteenpäin Nellan sohvalla. Ikkunoista paistoi aurinko ja näkyi lumisia tuntureita. Mieskin oli hereillä, ja aamusta tuli ihanan pitkä ja venyväinen, ennen kuin lähdimme retkelle uudelleen kohti kanjonia. Sinne oli melko pitkä ajomatka, joitakin kymmeniä kilometrejä. Jäämeren kirkas, sininen väri yhdessä lumisten vuorten ja vihreä–ruskeiden varvikoiden kanssa palauttivat elävästi mieleen häämatkamme, jonka teimme huhtikuussa 2016 Tromssan seudulla.

Kanjonilla edessä oli sama rämpiminen kuin edellisenäkin päivänä, mieheni tosin pääsi siitä nauttimaan nyt vasta ensimmäistä kertaa. Onneksi saappaissa riitti vartta.

Kanjoni oli tällä kertaa täynnä aurinkoa. Valo oli kirkas ja läpitunkeva ja tunnelma keväinen.

Aikamme kanjonia katseltuamme palailimme autolle. Lähdimme ajamaan kohti Porsijärviä, joista Nella oli neuvonut mahdollisen hienon pyöräreitin. Paikka olikin tosi kaunis, mutta reitti oli vielä lumen ja veden peittelemä. Pienen matkaa pääsimme kuitenkin nauttimaan maisemista ja kevään värien kauneudesta.

Retkihetkien päätteeksi oli aika pakata kimpsut ja kampsut ja lähteä kohti Dalvadasta. Tein meille vielä kattilallisen ruokaa mukaan, minkä jälkeen ajelimme kahdella autolla Karasjoen ja Karigasniemen kautta ylös Tenon vartta, mökille. Täällä mökillä on tullut käytyä muutamia kertoja, kerran Moskunkin kanssa, useamminkin olisi voinut. Toivottavasti palaamme tänne vielä monta kertaa.

Meillä oli auki neljä erilaista sipsipussia. Mökki tuntui ihanan kotoisalta ja tutulta, se oli sievä ja siisti. Muistan, kuinka kerran ensimmäisenä kesänäni ajelin tänne miestäni katsomaan ja toin hänelle jäätelön Karigasniemeltä saakka, vaikka oli aika lämmin päivä. Muistan myös, kuinka kerran lokakuussa tulimme tänne ja Tenolla virtasi jäätä katkeamattomana virtana. Silloin oli revontuliakin. En jostain syystä näy kirjoittaneen siitä reissusta mitään. Kävelimme silloin Nilijokivarttakin, ja mieheni esitteli maisemia, joissa lapsena kasvoi. Tässä olla muutama kuva ❤

Tälläkin kertaa lähdimme vielä Tenon ja Nilijokisuun rantaan ennen saunan lämmittämistä. Mies pääsi pyöräilemään maisemiin, joissa ei ole lapsuutensa jälkeen pyöräillyt, ja minä ja Nella teimme kävelyn kivikkoisessa jokirannassa. Nuvvus-Ailigas näkyy paikalle upeasti ja muistelin, kuinka olen päässyt käymään siellä sekä Riksun että mieheni ja vanhempieni kanssa.

Pyysin Nellaa ottamaan minusta vielä yhteiskuvan Tenon kanssa kun tajusin, miten suuri rooli Tenolla on elämäni kulkuun ollut ja ettei meistä taida juuri yhteiskuvia olla.

Tenon virrat ja tuulet toivat paljon hyvää elämääni, puskivat eteenpäin suuntiin, jotka ovat olleet minulle lempeitä ja antoisia. Mielestäni se kaikki tallentui tähän kuvaan.

Saunoimme ja vietimme iltaa hetken aikaa ulkona, lopun aikaa sisällä, syöden ja jutellen, Tenoakin katsellen. Televisiosta tuli jääkiekkoa. Nukkumaan mennessä viritin peittoja kerrossängyn laidalle niin, että sain luotua pedistä itselleni pesän, jonne aivan kaikki yöttömän yön valo ei esteettä pääsisi. Puolenyön lähestyessä aurinko oli suoraan vastarannan vaarojen yllä. Peittolinnassa oli kuitenkin hyvä nukkua.

Aamupalan jälkeen oli taas aika pakata. Ajoimme Karigasniemeen, jossa hyvästelimme Nellan – onneksi taidamme nähdä jo kesäkuussa uudelleen, etelässä. Nella lähti paluumatkalle Lakselviin ja minä laitoin viestiä Riksulle, jonka kanssa olimme sopineet näkevämme lenkin merkeissä ennen kuin palaisimme Kittilään. Taivaalta ripsi vettä, mutta emme antaneet sen haitata. Suuntasimme koulun pihan poikki kuntoradalle, jota olin ehdottanut lenkkireitiksi. Sitä minä aikoinaan kuljin ensimmäisen syksyn ja talven, se oli vakioreittini. Muistan elävästi kuinka ihmettelin värikkäitä jäkäliä, hopeisia keloja ja kirkasta vettä – olen kuvannut niitä muun muassa tässä kertomuksessa. Nyt sattui olemaan vieläpä hyvin samanlainen keli kuin silloin aikoinaan loppusyksystä, kun täällä ensimmäisiä kertoja kuljin.

Onneksi aikataulumme Riksun kanssa osuivat yhteen niin, että pääsimme täällä vielä yhdessä lenkillä käymään. Juuri hän oli ensimmäinen ystäväni Karigasniemellä ja koko Lapissa, ja koen, että hänen ystävyydellään oli korvaamaton rooli siinä, että aikoinaan kotiuduin tänne. Vaikka emme kaikista muistoista lenkin aikana puhuneetkaan – itse asiassa porinan aiheena oli ilahduttavasti tulevaisuus – niin mielessäni muistelin kyllä yhteisiä retkiämme muun muassa poroaidalle, Basijärvelle, Nuvvus-Ailiggaalle ja Kittiläänkin, sekä monia yli puolenyön venyneitä maailmanparannushetkiä teemukillisten äärellä. Olen myös erittäin tietoinen siitä, että ilman Riksua en varmasti olisi päätynyt Nuvvukseen viettämään joulua perheeseen, jonka kautta vain paria päivää myöhemmin tapasin mieheni.

Lenkillä ohitimme paikan, jossa joskus näin hirviä, sekä poroaidan portin, josta pari kertaa pujahdin kävelylle lähemmäs tuntureita. Samasta portista kuljimme kerran Janikan kanssa iltapimeällä, kun menimme yöksi Ailiggaan kammille. Se on hieno muisto, yö kammissa oli jännittävä ja seuraavan aamun paluumatkalla oli ihmeellinen sumu. Minulla ei ollut kovin kummoisia varusteita sellaiseen retkeen, vain vanha makuupussi ja monta kerrosta lämpimiä vaatteita, sekä Kuomat ja Härköseltä aiemmin samana päivänä ostettu kuksa, mutta Janika oli kokeneempi ja piti onneksi huolta, ettei minullakaan ollut hätää tai tullut kylmä.

Lenkkimme aikana vesisade petrasi, mutta emme me olleet siitä moksiskaan. Vuosien mittaan olemme muutaman kerran soitelleet Riksun kanssa, mutta harvasta yhteydenpidosta huolimatta oli jälleen ihana huomata se tunne, kuin aikaa ei olisi tapaamisten välissä kulunut kovinkaan kauaa. Kävimme läpi tulevaisuuden suunnitelmiamme, ja niitä riittikin. Jäi levollinen ja iloinen tunne siitä, että tulemme tapaamaan vielä ja pitämään yhteyttä.

Lenkin jälkeen oli aika hyvästellä ja päästää Riksu lähtemään työvuoroonsa. Vaihdoin muutaman sanan vielä kotiinsa ilmestyneen appiukon kanssa, ennen kuin oli aika varmistaa, että kaikki on pakattuna autoon ja voimme lähteä ajelemaan kohti Kittilää.

Kävimme mieheni kanssa vielä majatalossa syömässä – se olikin paisunut ja muuttunut valtavaksi paikaksi sitten viime käyntimme – ja aloitimme paluumatkan. Harmaa sää ei houkuttanut paljoa pysähtelemään. Kuuntelimme ajomatkan ratoksi Riku Rantalan m/s Mysterya Areenasta, Nella oli suositellut sitä. Inarista haimme salmiakkia ja kissanruokaa, Sodankylässä vaihdoimme kuskia ja Levillä haimme vielä muutamia ruokatarvikkeita autiosta marketista. Levi on nyt hiljainen, niin hiljainen, että korvia pauhaa sesongin jäljiltä.

Tänään on sunnuntai. Mies lähti Leville pyöräilemään, on tyyntä ja 14 astetta plussaa, kaunis, aika pilvinen ilma. Linnut laulavat ja sama valkoinen pantaporo kävi aamulla kuistilla, joka säikäytti minut viikolla jo aiemminkin. Leppälintu näyttää pesivän pihapöntössä.

Laukut ovat vielä purkamatta, eikä siivoaminenkaan tekisi pahaa, mutta saa nähdä, mitä tänään jaksan.

Reissaaminen ja kaikkien ihanien muistojen läpikäynti tekevät raukeaksi. Enkä pysty sanoin kuvailemaan, kuinka kiitollinen olen Lapille ja kaikille täältä elämääni löytyneille ihmisille kaikesta. Onneksi päätin aikoinaan muuttaa elämäni ja lähdin Lappiin! Nyt on hyvä ja luottavainen olo jatkaa eteenpäin.