Helatorstai ja vapaa. Joen pinta on korkealla, viime päivien lämmöt ovat sulatelleet lumia Ounaksen latvoilta. Tulva, joka kerran jo laski, on noussut uudelleen, mutta ei poikkeuksellisen korkealle. Aurinko paistaa ja lämmintä on yli parikymmentä.
Linnunpöntössä pesii leppälintu, ja olen siitä ihan älyttömän iloinen.
Lähdettiin aamulla Riikan kanssa tunturiin. Meillä on iän kaiken ollut puhetta Keimiöllä käymisestä, ja jonkin aikaa jo luulin, että se jää kokonaan välistä. Onneksi nyt kerettiin kuitenkin, ja osui vielä hieno keli ja arkivapaa juuri sopivaan väliin.
Polku puurajalle oli leveä ja jyrkkä. Jyrkempi kuin mitä monella muulla tunturilla, joille olen noussut. Puurajalla oli vielä lunta isoina läntteinä tunturin kylkeä kirjomassa, se oli märkää ja sohjoista. Aika hyvin pääsi kiertämään kuitenkin, ja ylhäällä ei lunta sitten ollutkaan.


Keimiön huippu oli pieni, aivan erilainen kuin vaikka Lommoltunturin tai Palkaskeron huiput. Alhaalla näkyivät Jerisjärvi ja Keimiöjärvi, Keimiöniemi ja Isosaari, ja tietysti tutut tunturit: Kumputunturi, Levi, Aakenus, Ylläs, Olos, Pallaksen kerot, Sammaltunturi ja Lommoltunturin laet.


Tutkimme Keimiöjärvelle alhaalla johtavaa reittiä ja koitimme erottaa autiotupaa, mutta emme erottaneet. Meillä oli hauska pieni syysretki siellä viime vuonna, silloin oli upea ruska!
Otimme huipulla kuvia, sitten palailimme hieman alaspäin evästauolle. Alempana rinteessä tuuli vähemmän, niin evästely oli rauhaisampaa. Istahdimme kivelle polun viereen ja kaivoimme eväät laukusta, minulla oli taas sipsejä ja kaakaota, samalla tavoin kuin edellisellä yhteisellä retkellämme Palkaskerolla. Onneksi tuuli oli nyt lämpimämpi ja lempeämpi, se salli rauhassa vietetyn maailmanparannushetken.

Ostin juuri bussilipun Rovaniemelle kesäkuun alkuun. Lennän sieltä mieheni tyttären kanssa etelään, mies tulee kissan kanssa perästä. Palaamme Lappiin kyllä vielä hakemaan loppuja tavaroita, siivoamaan ja kauppoja tekemään, ja mies vielä joksikin aikaa töihinkin, mutta tottahan se on, että kyllä se muutto ainakin minun osaltani on edessä nyt sitten jo aivan kohta.
Olen tiennyt jo vuosien ajan, että kun Lapista lähtö tulee, se tulee olemaan vaikeaa ja haikeaa. Edelliset muutot ovat kuitenkin opettaneet minulle kykyä suhtautua niihin tunteisiin ja siihen luopumisen tuskaan, joka muutoissa aina tulee. Vaikeat tunteet kuuluvat asiaan, ja kun sen muistaa, niitä on helpompi käsitellä. Ei tarvitse pelätä, että ne jäisivät jotenkin pysyviksi – ne tulevat, mutta kohta sitten taas myös jo menevät.
Koitan suojella mieltäni keskittymällä hyviin asioihin, ja niitä on onneksi paljon ja ne ovat suuria. En piehtaroi ajatuksissa siitä, mikä kaikki jää taakse, vaan ennemmin keskityn ajattelemaan, mitä kaikkea uusi elämä tuo tullessaan. Vaikka olen ollut onnellinen Lapissa, on nyt oikea hetki muuttaa. Aivan kuten vuonna 2014 olin onnellinen Salossa, mutta silloinkin oli oikea hetki muuttaa. Niin se vain menee. Vaikka silloin pelotti ja hirvitti ja välillä kaduttikin, niin muutto oli täysin oikea päätös.
Nyt ei pelota, hirvitä eikä kaduta, eli siltä osin tilanne on huomattavasti helpompi. En ole muuttamassa yksin, vaan osana kahden ihmisen toimivaa tiimiä, enkä vieraaseen paikkaan, vaan omalle maalleni. Kaupunkiin, joka on minun. Kaupunkiin, jonka kolkat, kielen ja tavat minä tunnen, koska ne ovat omiani, omaa kulttuuriani, minua. Ja minä olen kiistaton osa niitä. Kun kuljen siellä, ei minun tarvitse olla jatkuvasti tuntosarvet korkealla koholla ja häntä hiukan koipien välissä aistiakseni, miten siellä kuuluisi olla – ei, siellä minä kuljen omalla maallani. En ole muualta tullut, en junantuoma, en rivgu, vaan alkuperäisasukas, jonka juuret ovat niin syvällä maaperässä, ettei minun tarvitse pienentää itseäni eikä varoa, vaan voin kulkea rinta rottingilla ja olla ja hengittää leveästi, kotonaan olevan lempeällä ja huolettomalla itseluottamuksella.
Tuntuu ihanalta päästä tutustuttamaan myös mieheni siihen kaikkeen. Hän on sellainen sopeutumisen mestari, että uskon, että Lapin jälkeen hän saattaa sujahtaa Salo-elämään jopa minua sutjakammin, jos se vain on mahdollista.
Olemme keskustelleet siitä, miten saisimme pidettyä yhteyden myös Lappiin. Lappi on ja tulee aina olemaan iso osa meitä, miestäni varsinkin, mutta minuakin, sillä olen elänyt valtavan osan elämästäni täällä, löytänyt itseni täällä, löytänyt oman elämäntapani ja arjen, jossa viihdyn. En aio luopua mistään vaikka muutammekin, mutta tuntuu hyvältä ajatella, että voisimme alkaa säännöllisesti käydä kuitenkin Lapissa, pitämässä sitä yhteyttä yllä. Utsjoellahan meillä on ainakin toistaiseksi parikin majapaikkaa, mutta myös asuntoauto voisi olla näppärä, tai mitä ikinä mökkikyliä sitten keksimmekin, missä voisimme majoittua kohtuullisella hinnalla vaikka viikon pätkissä, tai jotain. Mies puheli jo ruskaretkestä ja kieltämättä ajatus tuntuu hyvältä, se helpottaa myös lähtöä jos voi ainakin ajatella, että syksyllä jo tulemme taas käymään. Samalla tavoin olen lääkinnyt eteläikävääni kaikki nämä vuodet – ikävän taakka kevenee heti, kun seuraava reissu on varattu.