Joella kelluu jäälauttoja ja satunnaisia isokoskeloita. Olin pari päivää etelässä, ja jäät olivat sillä aikaa murtuneet Ounasjoesta irti.
Unet jäivät viime yönä muutamaan tuntiin, kun lähtö kohti kotia oli jo aamuneljältä.
Perjantai-iltana pääsin ystävän kanssa käymään Porkkalanniemellä ensimmäistä kertaa. Ystävälle paikka oli jo tuttu, joten hän vei minut suoraan hienoimmille rantakalliolle. Matkalla kohti niemeä sattui merkillinen tilanne, kun huomasimme sillalla ilveksen. Se oli ylittämässä siltaa ja hätääntyi, kun satuimme sillalle yhtä aikaa. Pian sen onnistui laukkoa pois sillalta ja sukeltaa metsään, missä se kuitenkin törmäsi kohta mökkipihan verkkoaitaan. Toivottavasti löysi turvallisen tien hieman suurempiin metsiin pian.
Porkkalanniemelle johtava tie oli pieni ja mutkikas – paikoin niin pieni ja niin mutkikas, että varsinkin vastaantulijoita kohdatessa olin onnellinen, etten ollut ratissa itse. Näimme kaikkiaan varmaan sata valkohäntäkaurista, ja sen lisäksi metsäkauriita sekä täpläkauriita, joita en tiennyt Suomessa edes olevan. Hirvikin näkyi.
Jätimme auton kauimmaiselle pienelle parkkipaikalle, jossa oli jonkin verran muitakin autoja, mutta maastossa näimme vain satunnaisia ihmisiä. Kuljimme hienon vanhan metsän halki rantakallioille katsomaan laskevaa aurinkoa.
Merituuli tuoksui hyvältä, tutulta, ja kalliot olivat korkeammat kuin mitä olin osannut odottaa. En äkkiseltään muista, milloin olen nähnyt meren viimeksi. Vesi oli kirkasta ja turkoosia, ja aallot pauhasivat valkoisina rannan silokallioita vasten.
Kuljimme hyvän matkaa kallioita pitkin. Jostain kaikui armeijan harjoitusten ääni, ja merellä näkyi hyvin kaukana laiva, jonka siluetin muotoi toi mieleeni Ukrainan Mustallamerellä upottaman Moskvan. Suomi on tänä viikonloppuna ilmoittanut hakevansa Nato-jäsenyyttä, ja se nousi mieleeni tuossa hetkessä.
Kuu näytti vitivalkoiselta sinisellä taivaalla. Yksinäinen kanadanhanhi ja pari kalalokkia puuhailivat omiaan rantakivikossa. Kiinnitin huomiota kauniin jäkälän kirjomaan kallioon ja annoin tuulen puhallella ajatuksia pois päästä. Päätin, että haluan ehdottomasti palata tänne joskus myös mieheni kanssa – onneksi hän on taitava ajamaan ohkaisilla ja mutkaisilla teillä. Hän varmaan hämmästyy kauriseläinten määrää täällä, en ole koskaan nähnyt Lapin teiden varsilla yhtä tiuhaan poroja kuin mitä täällä näin erilaisia kauriita.
Viikonlopun aikana kävin nukkumassa ensimmäisen yön siskoni luona Salossa. Oli ihana nähdä heidän perhettään, vaikka aikaa oli nyt vain yhden illan ja aamun verran. Salossa kirsikkapuut olivat täydessä kukassa ja kevät näytti muutenkin kauniilta, pähkinäpensaslehdon kuntta oli jo tyystin vihreä sekä valko- ja sinivuokkojen täyttämä, vaikka pensaat itse eivät olleet vielä lehdessä.
Muutoin viikonloppu kului lähinnä Nuuksiossa retkipaikkalaisten parissa. Haltiassa vietimme Retkipaikan syntymäpäiviä, ja tapasin siellä paljon ystäviä. Jopa kaikkein läheisimmistä ystävistäni kolme viidestä oli siellä, se tuntui hyvältä ja helpotti jännitystä, joka minulle ihmisten kohtaamisesta syntyy. Tuntui hyvältä tajuta myös, että minulla on peräti viisi korvaamattoman rakasta ja hyvää ystävää, joiden seurassa osaan olla oma itseni.
Esiintymässä oli Ante Aikio. Pitkästä aikaa kuulin tunturisaamea, ja Anten puheet sekä musiikki palauttivat mieleeni ensimmäisen vuoteni Lapissa. Olemme ensi viikon lopuksi menossa Karigasniemeen sekä samalla Monnin luokse Lakselviin. Tuntuu tärkeältä ja ihanalta saada palata niihin maisemiin ja niille paikoille ennen muuttoa. Siitä tulee katkeransuloista, aivan kuten koko tästä muutosta muutenkin, ja aion kyllä piehtaroida siinä fiiliksessä ja ottaa siitä kaiken irti. Tällaista muuttoa ei tehdä ilman, että ilmassa risteilee monenlaisia tunteita, ja minä aion ottaa sen osana elämystä. Surra ja vaikka itkeäkin jos siltä tuntuu, ja toisaalta sitten taas riemuita ja heittäytyä häpeilemättä uuden alkuhuuman vietäväksi, ja kaikkea siltä väliltä. Pahimmalta tuntuu jättää rakkaat, elämääni muuttaneet muistopaikat sekä Ounasjoki. Parhaimmalta tuntuu palata etelän vuodenaikojen ja tukiverkon sekä tuttuuden luo. Ja aivan kuten Lappiin muuttaessa vakuuttelin itselleni, että voin tarvittaessa palata etelään koska vain, niin nytkin muistan, että voimme palata Lappiin koska vain, jos siltä joskus alkaisi tuntua. Etelä ei kadonnut mihinkään, eikä Lappi tule katoamaan.
Väsyttää niin että päätä jomottaa ja silmät ovat täynnä unihiekkaa. Ulkona on ihana kevätilta, linnut lentelevät joella ja jäälautat mennä suhistelevat kohti merta – niillä on pitkä matka edessä vielä. Mutta en jaksa mennä ulos. Jaksan hädin tuskin istua sohvalla.
Kissa kehrää vierellä.
Leppälintukin ilmestyi äsken, kirjosieppo saapui jo aiemmin tällä viikolla.
Saari avaruudessa 