Mökillä ja kelkkailemassa

Katsoessani torstaiaamuna ulos mökkimme ikkunasta näin yllä olevan maiseman. Olimme vain kymmenien kilometrien päässä kotoa, mutta silti kuin pienellä lomalla, yhden päivän irti arjesta.

Mökissä oli lämmin. Kahvi tuoksui ihanalta, eikä meidän – minun ja poikaystäväni, joka taisi hiljattain muuttaa luokseni kuin varkain – lisäksemme maisemissa ollut ristin sielua.

Övrevann oli jäässä ja tuuli puhalsi jäällä lunta.

Jälleen mietin, että enpä olisi ikinä arvannut, että elämä voi olla näin ihanaa.

Mökkireissun jälkeen päätimme lähteä moottorikelkkailemaan. Moottorikelkan kyydissä olo tuntuu paljon turvallisemmalta kuin uskoisi. Itse en ole elämäni aikana ajanut metriäkään esimerkiksi mopolla. Olen niitä ihmisiä, jotka melkein laittavat turvavyön kiinni jopa ajaessaan tankilta saman pihan parkkiruutuun. Kelkkoja ja mönkijöitä katsellessani olen ihmetellyt, kuinka ihmeessä kukaan voi selvitä hengissä tuollaisten vehkeiden kanssa.

Silti kelkan kyytiin istuessani olo oli tukeva ja turvallinen ilman yhtäkään turvavyötä. Kelkalla ajaessa tuntuu kuin melkein leijuisi hangen päällä – ainakin niin kauan, kunnes jää jumiin. 

Meillä ei juuri tällä hetkellä ole omaa kelkkaa kummallakaan. Niinpä lainasimme kelkan. Aurinko valaisi pilviverhon takaa ja tuli välillä esiin kirkkain, oranssein sätein.

Tuuli puhalsi järvien jäällä nostattaen lunta ilmaan sakeaksi pilveksi. Kirkkaallakin hetkellä katselimme, kuinka lumi nousi tunturien huipulla tuulen voimasta hurjasti pyöriviksi pilareiksi.

Olimme ensin ajatelleet lähteä korkealle tunturiin, mutta kelkan osoittaessa ongelmien merkkejä päätimme olla lähtemättä enää kauemmas. Kumpaakaan ei olisi huvittanut kävellä tuntikausien matkaa kotiin, jos hihna vaikka sattuisi katkeamaan.

Pakkasta oli jonkin verran, mutta kylmä ei päässyt yllättämään edes sormia tai varpaita. Kypärä suojaa hyvin päätä ja kasvoja kylmältä ja puhurilta. Siskolta saamani toppapuku ja putkikaulahuivi lämmittivät ihanasti. Kun ei ollut kylmä, oli mukava keskittyä ajamiseen ja kuvaamiseen.

Moottorikelkoilla saa tehtyä vaikka minkälaisia temppuja hienoissa maisemissa. Haluan oppia kuvaamaan niitä. Revontulien kuvaaminen ei tuntunut niin haasteelliselta, että jaksaisin sitä suuremmin opetella. Revontulista saa jo tuurillakin hyviä kuvia. Kelkkailun kuvaamisessa on haastetta paljon enemmän.

Torstainen reissu antoi hommasta vasta hieman esimakua. Oli mukavaa istua hangessa milloin missäkin ja kuvata ohi suhahtavaa kelkkaa.

Iäkkäämmänpuoleisen kelkan alkaessa hiukan reistailla jouduimme lopettamaan ajamisen vaikka valoisaa aikaa olisi ollut vielä paljon jäljellä. Mutta ei se mitään. Se oli älyttömän hauskaa niin kauan kuin sitä tällä erää kesti. Ensi kerralla homma on alusta saakka jo hiukan tutumpaa ja kuvaaminen siten taas askeleen antoisampaa.

Aurinko valaisee täällä jo melko pitkää päivää ja päivät pitenevät hullulla vauhdilla. Lunta ei ole ihan metriä, mutta ihan hyvin kuitenkin.

Nyt pitää lähteä töihin.

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: