Saari avaruudessa

Sain aamulla ilon viedä mieheni töihin jo kuudeksi, joten päätin ottaa reissusta kaiken irti ja käydä samalla katsomassa Ilmakkiaapaa.

Liian myöhään illalla syödyn pizzanpuolikkaan jälkeen yöunet jäivät huonoiksi. En ole varmaan ikinä ollut niin iloinen kuullessani kellon herättävän puoli viideltä, kuin tänään. Lopultakin sai nousta ylös.

Ajellessamme syksyisen, usvaisen, melkein aamuöisen Sodankylän halki, minulle tuli déjà-vu parin vuoden takaa. Tuolloin asuimme vielä Kittilässä, mutta mieheni oli saanut Kevitsasta tilapäisesti töitä, ja niiden puitteissa ajoimme muutamina aamuina Sodankylässä anivarhain, kun maat ja puut olivat ruskassa ja ilma sumuinen ja usvainen, ennen kuin aurinko kipusi taivaalle ja alkoi lämmittää.

Se oli hyvä muisto. Ja vielä parempaa oli saada huomata, että kaikki on edelleen hyvin, onni on ollut myötä.

Jätin auton tutulle parkkipaikalle nelostien varteen. Olen käynyt täällä reilut pari vuotta sitten mieheni ja parhaan ystävättäreni kanssa, kun olimme matkalla Karigasniemeen.

Sekin oli hyvä muisto.

Tällä kertaa astelin hiljaisia pitkoksia yksin.

Kävelin pitkoksia hiljalleen eteenpäin samaan tahtiin, kun aurinko kohosi selkäni takana horisontin yläpuolelle.

Keskityin hengittämään kylmää suoilmaa. Kohta lumi tulee ja kaikki jäätyy, eikä tuoksuja enää juuri tunne, eikä käveleminen luonnossa ole enää helppoa. Kosketin huurteisia hillan lehtiä ja nautin pelkästään siitä tunteesta, että niiden koskettaminen on vielä nyt mahdollista.

Ennen järven rantaan saapumista sain sukeltaa pienen koivukujan läpi. Kapusin torniin, ja juuri sillä hetkellä aloittivat järven toisella laidalla olleet kaksi laulujoutsenta mahtavan laulun. Niiden joiku kiiri kovana pitkin järven pintaa ja hyistä aapaa.

Rannassa telkkä otti kohteliaasti hieman etäisyyttä.

Järven selällä lintuja oli enemmänkin. Joutsenten lopetettua laulunsa ja nelostien ollessa vielä aamusta hiljainen, saatoin hyvin kuulla kovan pulinan ja loiskinnan, kun sorsat pesivät itseään järvellä. Hetken aikaa se oli ainoa ääni koko maailmassa.

Selkäni takana suo heräili hiljalleen auringon vinoon valoon.

Hetken aikaa koko maisema oli kuin kullattu.

Näkymä oli liikuttavan kaunis. En voinut olla kokematta itseäni onnekkaaksi. En osaa näinä aikoina edes unelmoida mistään… Tuntuu, että elämässäni on jo kaikki mistä olen haaveillut, ja enemmänkin.

Harvoin tulee lähdettyä näin aikaisin aamulla retkelle. Pitäisi lähteä useammin.

Pitkosten alla oli vettä. Niin kirkasta ja kylmää… Nämä ovat Pomokairan vesiä.

Reissun jälkeen auto oli onneksi vielä lämmin. Ennen kahdeksaa olin jo takaisin kotona, ja aurinko paistoi korkealta taivaalta.