Kaukana pohjoisessa asuessani silmäni avautuivat juurimaideni kauneudelle. Nykyisin asun äitini lapsuudenkotia laajan järviylängön laidalla Kiskossa. Tämä aina merelle saakka kaartuva ja varsin asumaton ylänkö on kietonut minut pikkusormensa ympärille. Sen erämaisuus on kuin syli, johon Lapista oli hyvä laskeutua – vaikka pohjoinen jäi taakse, erämaa pysyi elämässäni.
Alueella on minulle suunnaton tunnearvo, sillä molempien vanhempieni lapsuudenkodit ovat sen äärellä. Retki retkeltä opettelen tuntemaan ylänköä kaikkine puroineen ja piirteineen paremmin. Täällä kuljen vanhempieni ja heidän vanhempiensa jalanjäljissä, mikä valaa minuun lisää voimaa, kiitollisuutta, uteliaisuutta ja rakkautta.
Saari avaruudessa 