Saatiin viime viikolla päähänpisto lähteä viikonloppuna käymään Karigasniemessä. Tavattaisiin ystäviä, käytäisiin maastossa ja haettaisiin samalla muutama huonekalu, joita meillä sielä vielä on.
No peräkärry unohtui kotiin, joten se siitä huonekalujen hakemisesta.
Lauantaiaamulla kokeiltiin mennä pilkille.
Basijärvellä ei näkynyt muita. Meillä oli mukana appiukon pilkkireppu ja purkillinen toukkia. Nauru repesi kun pilkkurepusta löyty ”apu-pimpeli.”
Mosku päästettiin vapaaksi koluamaan järven jäätä. Lunta oli paljon, ja koiralla oli täystyö päästä hangessa eteenpäin, mutta riemuissaan se oli.
Ei muuta kuin pilkkimään. Aurinko yritti epätoivoisesti pilkistellä paksun pilviverhon läpi, mutta eihän siitä mitään tullut. Niinkuin ei tullut meidän pilkkimisestäkään, kalan kalaa ei saatu.
Basijärvellä on myös kota, mutta emme tällä kertaa tulistelleet. Sen sijaan päätimme iltapäiväksi vuokrata kelkan ja lähteä reissuun sen jälkeen, kun olisin ensin vaihtanut kuulumiset ja juorut erään hyvän ystävän kanssa.
Sää pysyi suhmuraisena, joten tunturinäkymiä ei varsinaisesti voinut kuvailla päätähuimaaviksi.
Oli kuitenkin mahtavaa päästä kelkkailemaan sellaisella kelkalla, jossa on oikeasti penkki myös takana istuvalle. Käytiin Ailiggaalla ja Tenon jäällä, ajeltiin muun muassa tutulle Ailiggaan kammille. Mieheni on näiden maisemien kasvatti ja tuntee reitit, minä sain tällä kertaa relata ja nauttia vain kyydistä.
Tai no, ajoin minäkin Tenolla, mutta kuulemma liian kovaa, joten katsoin parhaaksi palata takapenkille.
Sunnuntaina sää oli parempi. Treffattuamme erään ystävän vielä lounaan merkeissä Kalastajan majatalossa, saimme palailla takaisin kotiin upean lappilaisen talven halki.
Saariselällä kiusasimme itseämme sukeltamalla turisteja kuhisevaan kahvilaan Kaunispään huipulla. Paniikinomaisessa tilassa ostimme kahvit mukaan ja ryntäsimme takaisin autoon niitä juomaan.
Oli mukava huomata, että kun Inari vaihtui Sodankylään, tuli kotoisa olo. Kotoisampi kuin mitä se oli ollut Karigasniemessä, vaikka sielläkin minun tuli aikanaan asuttua vajaan vuoden.
Sodankylän puolella silmiini osui horisontista erikoinen, suuri, valkoinen myhkyrä. Mikä kumma siellä metsän takana kohoaa? Mies tunnisti kukkulan olevan se sama, jonka juurella hän on aikoinaan ollut töissä Pahtavaaran kaivoksessa. Päätimme ajaa sitä katsomaan.
Kartalta paikansin, että se on Sattasvaara. Saariselkä-Sodankylätieltä se näkyy kaukana horisontissa vaikuttavankokoisena ja -muotoisena, jos sitä osaa katseellaan etsiä. Rajalantieltä se hukkuu enemmän metsän taa, mutta pilkistää aina toisinaan, kuten yllä olevassa kuvassa.
Tuonne minä aion ehdottomasti lumettomaan aikaan mennä. Linnuntietä vaara on vain 20 kilometrin päässä kotoa, ihmisen tietä myöten hieman pidempi matka, vaan ei silti kovin pitkä.
Saari avaruudessa 