”Turha nousta sinne terästorniin vuoksi pienuuden
Nouse yksin tunturiin, ja huomaat sen.”
Noin laulaa Lasse Hoikka Souvareiden Pariiseja-kappaleessa, eikä voisi olla enempää oikeassa. Me nousimme maanantaina Pallastuntureille ystäväni Marinellan kanssa.
Vaikka emme olleet yksin, oli silti helppo tuntea itsensä pieneksi.
Marinella oli ensimmäistä kertaa käymässä Länsi-Lapissa, ja paikallisexperttinä olin tuumannut, että nousu Pallakselle pitää todellakin sisällyttää matkaohjelmaan, vaikka ylämäessä huhkiminen hiukan arveluttikin.
Kesken matkan alkoi sataa jotakin lumen ja rännän väliltä. Välillä tihutti vettäkin, mutta pääasiassa kirkas aurinko ja navakka tunturituuli hellivät meitä.
Liikkeellä oli paljon ihmisiä. En olekaan ennen nähnyt seutua sellaisena. Monta kertaa olen saapunut Pallaksen tyhjyyttään ammottavalle P-paikalle yksin ovenkahvoja nykimään.
Himmelriikin eli Taivaskeron kierros on 9 kilometriä pitkä. Minun on pitänyt kiertää se monet kerrat, viimeksi kesällä, mutta silloin flunssa pilasi sen suunnitelman.
Nyt nousimme Marinellan kanssa tunturiin ja kuljimme sopivan hidasta tahtia, ei tarvinnut pahemmin edes puuskuttaa!
Katson pihalleni juuri ja juuri siintäviä Pallaksen huippuja nyt aivan uudenlaisin silmin. On hienoa ajatella käyneensä siellä ylhäällä, melkein taivaassa saakka.
Mietimme, kuinka joihinkin tuntureihin voi kiintyä aivan erityisesti ilman, että sille on mitään selitystä. Jotkin tunturit tuntuvat jo ensikohtaamisellakin paljon kiehtovammilta ja jotenkin läheisemmiltä kuin toiset. Miksi?
Esimerkiksi itse olen aina pitänyt Pallaksesta ja Oloksestakin, mutta esimerkiksi Levi ei aiheuta minussa muita tuntemuksia kuin sääliä, kun se on niin ihmisen repimä.
Alas tullessamme näimme niittykirvisiä ja löysimme puron, jonka kylmää vettä oli ihana juoda. Purossa oli etananraato, jonka ongimme pois ja joimme vasta sen jälkeen vettä. Varmuuden vuoksi ylävirrasta…
Alempana pikku puro kasvoi pieneksi joeksi.
Ohitsemme marssi ihmisiä ja tarjosimme heille suklaata taukoa pitäessämme. Tunturituuli oli kylmettänyt tummaa appelsiinisuklaata hieman, mutta kyllä se silti maistui.
Ohikulkijat kertoivat nähneensä riekkoja, mutta me emme olleet niitä huomanneet.
Tästä ja Marinellan muistakin retkijutuista pääsee nauttimaan Kaukokaipuu-matkablogissa.
Essi, ens kerralla kun tuut kylään niin me todellakin noustaan Himmelriikille ❤
Pallaksesta seuraavana päivänä huiputimme Saanan. Saanan! Kirjoitan siitä toiste.
Saari avaruudessa 