Saari avaruudessa

Niinpä oli sosiaalisen median ihmeellinen maailma taas yhdistänyt kaksi toisilleen ennalta tuntematonta ihmistä, että pääsin eilen retkelle Pomokairan uumeniin Instagramista löytämäni Iidan kanssa. Nyt vasta tapasimme ensimmäistä kertaa, mutta koska olen Iidaa seurannut jo pitkään niin tuntui aivan kuin tutun tapaisi! Iidan Instagram löytyy tästä.

Jo Sodankylässä asuessa Pomokairan alue kiinnosti kovasti, mutta sinne ei tullut koskaan mentyä – epäilin, että erätaitoni ja ennen kaikkea suunnistustaitoni eivät siellä riittäisi turvalliseen retkeilyyn. Ainoa varsinainen aiempi kokemukseni Pomokairasta rajoittuu Ilmakkiaapaan, jossa tuli käytyä kyllä aikoinaan useasti ja jonka ihanassa ruskassa olevaa suota nytkin ihailin ohi ajaessamme.

Iida oli pohtinut meille retkipäivän kohteen tarkasti ja ajelimme ensin kairan uumeniin. Jo matkalla piti hiukan pysähtyä kuvaamaan, kun niin kaunis joki virtasi sillan alitse.

Päädyimme porokämpän pihalle. Ilokseni myös puolisoni oli mukana, ja koska maailma on pieni, löytyi porokämpältä hänen lapsuudenkaverinsa. Tämä jäi kuitenkin oikeisiin töihin sillä aikaa kun minä, mieheni, Iida ja ihana Ukko-koira suuntasimme metsän halki tunturiin.

Vaivaiskoivu liekehti niin mahtavassa ruskassa, että pienellä mielikuvituksen ripauksella metsä näytti kuin se tosiaan olisi tulessa. Iida kertoi että alueella on talvisin paljon lunta, ja tarina sai vahvistuksen kuusilta – harvalla kuusella oli latva tallessa, itse asiassa moni puista oli napsahtanut poikki melkeinpä keskeltä, ei edes vain korkeimmasta latvastaan. Ja nekin, joilla latva oli tallella, harottivat vähän sinne tänne.

Minulla oli todella etuoikeutettu olo, että saimme kulkea täällä turvallisesti Iidan kanssa. Alueen metsä olisi omiaan eksyttämään sekunneissa – maastossa ei ollut minkäänlaisia kovin erottuvia maamerkkejä, vain varvikkoa, vaivaiskoivikkoa ja kuusikkoa, siellä täällä suuria muurahaispesiä. Eikä kenttää. Olisin omin nokkineni ollut täällä aivan hukassa, Iidalla onneksi oli paikallistuntemuksen lisäksi gps mukana.

Niinpä me mieheni kanssa saatoimme keskittyä seikkailusta nauttimiseen ja ruskaluonnon ihailuun. Juolukka oli monin paikoin lähes viininpunaisessa ruskassa ja tarjosi upean kontrastin kirkkaankeltaisille ja -oransseille vaivaiskoivuille sekä ruskan kaikessa kirjossa loistaneille ruohokanukoiden lehville.

Puita oli kaatunut paljon – epäilemättä lumen painosta – ja Iida kertoikin meidän olevan luonnonsuojelualueella. Sen asiosta kuntalle pötkähtäneet puut saavat nyt rauhassa lahota, sulautua takaisin osaksi maata ja tarjota samalla kasvualustan monille jäkälille ja muille eläväisille. Iida kertoi, että porot myös syövät kuusien luppoa*, jota monissa puissa kasvoikin tuuheasti. Kun asiaan kiinnitti huomiota, niin puiden alimmat oksat tosiaan olivat lupottomia niille korkeuksille saakka, mihin lumihangen päällä liikkuvan poron saattoi kuvitella yltävän.

(*Emme olleet ihan varmoja oliko se luppoa vai naavaa – alueen puhekielessä se kuulemma on luppoa, kun taas meillä Salon suunnalla käsittääkseni puhutaan yleensä naavasta.)

Matka taittui metsän poikki kuin varkain ylämäkeen. Nousu oli niin loiva, ettei sitä juuri huomannut. Varsinkaan, kun oli niin paljon kaikkea kaunista ympärillä.

Kun jälkikäteen tutkin kartalta Iidan mainitsemaa luonnonsuojelualuetta, niin sehän on aivan valtava! Tai en tiedä onko se yhtä ja samaa luonnonsuojelualuetta, mutta suojeltu alue muodostaa kyllä todella laajan kokonaisuuden. Kylläpä tuli hyvä mieli. Alue yltää Kittilän Pokan kylästä Kitisen latvoilta Pomoaavalle Porttipahtaan tuntumaan ja Peurasuvantoon nelostien kainaloon. Se pitää sisällään suuria aapoja kuten Siiaavan, Tenniöaavan, Iso Postoaavan, Pomoaavan ja Puruaavan sekä lukemattomia erilaisia kivikkoisia lakeja, joiden huipuilta aukeaa takuulla toinen toistaan komeampia näköaloja. Mutta kokemattoman retkeilijän on syytä olla todella harkitsevainen, sillä alueella ei ole kuuluvuutta ja eksymisen riski on lyhyelläkin matkalla todellinen.

Jossain vaiheessa porinan ja ihastelun lomassa sitten saavuimme paikkaan, jossa puuraja oli varsin selkeä ja edessä aukeni melkoisten murkuloiden muodostama kivirinne. Askeleiden – ja välillä käsienkin – asetteleminen vaati tarkkaavaisuutta ja etukäteissuunnittelua, toisin kuin metsä tähän saakka, joka oli ollut helppo kuljettava.

Huipulla oli kova tuuli, mutta istuskelimme hetken aikaa ja söimme syyssään kohmettamia suklaapatukoita. Huippu oli laakean tasainen ja kauttaaltaan melko komean kivikon sekä siellä täällä kasvavien pihlajien vallassa. Bongasimme horisontista tuttuja näkyjä, Kumputunturin, Sattasvaaran, Postovaaran, Kaarestunturin… Jopa Pallastunturit näyttäytyivät hetken aikaa kaukana horisontissa, kunnes sade verhosi ne harmaaseen piiloonsa. Olin tunnistavinani horisontissa lisäksi Pyhä–Luoston tunturit ja Iida kertoi, että myös Nattasten pitäisi näkyä, mutta nyt ne olivat sään kätkemät.

Ukko huomasi tilaisuutensa koittaneen kun kohmeisen patukan suklaakuori varisi hallitsemattomasti kivikkoon.

Kova tuuli teki kivillä taiteilusta vielä suurempaa taidetta. Seurasimme harmaan verhon lähestymistä Pallasten suunnasta, mutta sade jäi lopulta melko harmittomaksi tihkusateeksi.

Laskeuduimme takaisin metsän suojiin evästaukoa pitämään, ja siinä purtavien äärellä oli mukava pysähtyä rauhassa juttelemaan niitä näitä. Koitin parhaani mukaan korjailla yleistiedoissani olevia aukkoja porojen elämää koskien, sillä Iida tietää poroista ja poroelinkeinosta ihan mahdottoman paljon. Minulla tuntuikin olevan varastossa paljon sellaisia kysymyksiä joita olin joskus pohtinut, mutta joita en ollut aiemmin tullut keneltäkään kysyneeksi. Tarkoitus on kirjoitella Retkipaikkaan asiaa siitä, mitä kaikkea retkeilijän kannattaisi tietää poroista ja vaikkapa porojen kohtaamisesta.

Sää eli vilkkaasti, alhaalla metsässä ei tuuli enää juuri puhallellut ja tulipa sinitaivaskin hetkeksi esiin. Yllä olevassa kuvassa ruskaa hehkuu mustikkavarvikko.

Paluumatkalla porokämpälle löysimme karhun kakkaläjän mustikoineen kaikkineen – ei ollut kovin tuore kylläkään. Kotimatkalla totesin miehelle että näinköhän sitä on jo melko metsittynyt, kun karhunläjä ei enää aiheuta sydämentykytyksiä kuten vielä joitakin vuosia sitten. Tosin edellinen löytämämme karhunläjä höyrysi, joten ehkä siinä oli jännitystä siksi enemmän. Mutta tuntuihan se mukavalta ajatella että kontio on näillä samoilla metsillä samoillut kuin mekin nyt.

Kuukkelikin lehahti ruskan yllä.

Kello oli kerennyt ties kuinka pitkälle kun olimme takaisin kämpällä, ja koska on jo syksy, on hämärän saapuminenkin taas relevantti asia ajatella. Iida nakkasi meidät takaisin autollemme ja kotimatka meni melko raukeissa tunnelmissa. Tunturi-ilmassa ja varsinkin tuulisessa tunturi-ilmassa on merkillinen taika, kuinka se laittaa jälkikäteen väsyttämään aivan ihmeellisellä voimalla! Kotona kaaduin suoraa päätä sänkyyn ja vaikka yöllä heräsin revontuliin, ei olisi voinut vähempää kiinnostaa lähteä niitä kuvaamaan – nyt oli saatava kunnolla unta.

Yritin Doria-palvelusta tutkia, olisiko Samuli Paulaharju kirjoitellut jotakin Pomokairan alueesta. Doriassa on Paulaharjun kirjoja pdf-muodossa siten, että niitä voi tutkia haku-toiminnolla. En onnistunut mitään kuitenkaan Pomokairasta tai sen aapasoista löytämään, mutta alla sellainen Sompio-kirjasta poimittu kuvaus ruskasta, että se voisi olla vaikka eiliseltä!

”Meni kesä, meni urvanaika ja viheriän lehden aika, tuli syksy, tuli suuri ruskanaika. Ja se oli ihmeellinen aika.

Kaikki kesänviheriät puut ja pensaat, ruohot ja heinät, marjanvarvut ja vaivaisenvarvut, kanervat ja kaikki vaihtoivat kesäiset verhonsa syksyn monikirjaisiin parseeleihin. Koivut loistivat kultalehtisinä, pihlajien lehdet punoittivat, ja marjat olivat kuin verihelmiä. Vaivaisenvarvut leimusivat tulenpalavina, ja horsmat paloivat punakynttilöinä, juolukat purppuroivat ja pajupensaat paistoivat hopeana. Puut hohtivat, maat hohtivat, ja koko metsä loimotti kuin valtavana tulipalona. Kankaat kytivät punaisina, jängät ja aavat hehkuivat kellanruskeina. Sompion elävä erämaa oli muuttunut satujen maaksi. Kiveliöissä asui suuri rikkaus — oli kultaa kuormittain, oli hopeaa jänkämäärin, purppuraa ja punaverkaa kankaitten mitalta.

Syksyinen päivä paistoi, ja erämaassa oli valtava juhlan vietto. Kiveliö oli kuin suuri hääpirtti, Sompion seinätön temppeli.”

Samuli Paulaharju, Sompio, 1939

Kiitos Iida ja Ukko ikimuistoisesta retkestä upean Pomokairan sylissä!