Syyskuu on alkanut ja syksy virallisesti täällä. Se venyttelee sääriään, laiskasti vasta ulottelee jäseniään sinne tänne luonnossa hitaan aamu-unisena, olematta vielä lainkaan täysissä voimissaan. Kuitenkin tiedämme sen olevan nyt hereillä ja hiljalleen kasvavan. Kastanjoita ja tammenterhoja putoilee maahan, satunnaiset pihlajat ovat jo punertaneet lehtiään, ja puimureilla maanviljelijät viimeistelevät kesän satoa pois pelloilta. Tuulessa syksy tuntuu, mutta yhä on lämmintä.
Lähdimme eilen yhteiselle iltapäiväretkelle lähiluontoon. Olin katsellut meille maastokartasta sopivan kohteen aika läheltä, ja ajoimme auton erään metsätien laitaan levennykselle. Siitä jalkauduimme kulkemaan kapeaa soratietä. Olisihan siitäkin voinut vielä autolla jatkaa, mutta halusimme saada liikuntaa.
Ohitimme tietä pitkin muutaman mökkipihan, kunnes nekin loppuivat. Meitä ympäröi kaunis havumetsä tien molemmin puolin, ja kulku oli mielenkiintoista, sillä jatkuvasti oltiin joko mutkassa johonkin suuntaan tai sitten ylä- tai alamäessä. Ihan pikkuruisia kantarelleja kasvoi tienposkessa sellainen rykelmä, että näytti, kuin joltain olisi siihen roiskahtanut keltaista maalia lukuisiksi pisaroiksi. Onneksi oli pussi mukana.
Siinä oli mukava kulkea ja parantaa maailmaa yhdessä. Jaksan aina nauttia siitä, että vaikka vietämme melkein kaiken vapaa-aikamme yhdessä, meillä riittää aina puhuttavaa. Mietimme tulevaisuutta ja muistelemme menneitä samalla kun havainnoimme nykyhetkeä ja kaikkea mitä ympärillä näkyy.
Kuljimme alati metsäisempää tietä eteenpäin monenmonta mutkaa ja mäkeä. Hyvänä mökkitienä alkanut pätkä oli lopulta niin heinikkoista, että keskellä vanhaa ajoväylää kasvoi jo matalia puita. Kantarellipaikkoja löytyi lisääkin, ja ensimmäisen pussin jo täyttyessä kätkin sen pensaaseen odottamaan, että paluumatkalla poimin sen siitä mukaani.
Tie päättyi, ja alkoi maasto-osuus. Ei mikään pitkä pätkä, mutta ihan mukavaa nousua. Kapusimme metsän varjoista kallion laelle, missa paksu ja muhkea, erilaisten jäkälälajien muodostama matto levittäytyi laajana ja yhtenäisenä, todella kauniin kirjavana. Jatkoimme sen ylitse eteenpäin kohti reunaa, jonka tiesimme siellä odottavan. Olin nähnyt reunan paitsi kartalla, myös ajomatkalla tänne, sillä se näkyy vilaukselta kun ajaa Kurkelanjärven pohjoiskärjen ohitse ja osaa oikealla hetkellä katsoa prikulleen oikeaan suuntaan. Siksi tiesinkin, että täältä olisi näköala kauas – jos kaukaa näkee tänne, täytyy täältä nähdä myös kauas sinne.
Jyrkänne oli lopulta helppo löytää. Puiden takaa näkyi, että maasto yksinkertaisesti loppui. Sieltä sitten löytyikin hieno paahteinen kallion otsa asiaankuuluvine kelopuineen, kanervineen ja sammal- ja jäkälämattoineen. Hieno näkymä alas Kurkelanjärvelle ja lahden pohjukkaan, missä Kärkelänjoki laskee Kurkelanjärveen.
Tutkiskelimme maisemaa hetken aikaa ja minä ihailin sitä, ettei yhtään hakkuuraiskiota ollut näkyvissä. Sekin metsä, jonka läpi tänne saavuimme, vaikutti iäkkäältä ja rauhaan jätetyltä. Kunpa se pysyisikin niin.
Jatkoimme kallion otsalla pienen matkaa kohti pohjoista, kaartaen sitten takaisin kohti metsäautotietä. Matkan varrella halusin nähdä vielä pienen ja rakentamattoman lammen, jonka olin ilmakuvan perusteella päätellyt olevan varsin hieno ja erämainen. Kartta oli paljastanut myös, että tuon lammen rannalla olisi korkea kallio ja siitä toivottavasti puuton näköala alas lammelle.
Paikka lunasti lupaukset, maisema oli kuin Kuusamossa ainakin. Ruska punersi upeasti lammen kosteilla rannoilla, ja lumpeiden valkoiset kukat lammen pinnalla erottuivat kauas. Lammenrannalle oli helppo kuvitella karhu touhuamaan askareitaan, susi jolkottamaan ohi tai ilves venyttelemään vastarannan kallion laelle – eikä se välttämättä ole edes kovin kaukaa haettua, kaikkia liikkuu näillä main.
Mäen ja metsän varjo lankesi jo lammen ylitse ja söi parhaimmat värit sisuksiinsa, ja tuumimmekin, että tänne kelpaisi palata joskus ruska-ajan aamuna tai aamupäivänä vaikkapa piknikille, kun värit ja valot olisivat parhaimmillaan.
Tämä alue on periaatteessa samaa ylänkökokonaisuutta, kuin Pohjan–Kiskon järviylänkönä tunnettu alue lännempänä. Vain Kärkelän kauniin ruukkikylän kohdalla ylänköalueella on sellainen pullonkaulan tapainen, että se käy hieman ohuemmaksi pieneltä pätkää, mutta muutoin kyseessa on laaja yhtenäinen alue täynnä korkeita kallioita ja niiden harteilla olevia metsiä, lampia ja järviä. Alue kaareutuu Suomusjärveltä etelään Puujärven, Orijärven ja Iso-Kiskon ohitse aina Raaseporin Finbyhyn ja siitäkin jatkaa vielä Kuivaston Svinbergetille saakka, siis niin kauan, että meri tulee vastaan. Edellä kuvaillun kaaren pituudeksi tulee kartalta karkeasti mitattuna 55 kilometriä. Joku joka tykkää tutkia karttoja ja haluaa löytää itse omat polkunsa, eikä pistä pahakseen sitä, että pitää matkan suunnittelussa huomioida mökkipihojen kiertämiset riittävän kaukaa, voisi saada tästä mielenkiintoisen kohteen lähteä tutkimaan mahdollista vaellusreitin linjaa itselleen.
Saari avaruudessa 