Maailma näillä seuduin tuntuu pysähtyneen viime viikkoina. No lumi tuli maahan ja aukoton pilvipeitto taivaalle, sen jälkeen kaikki pysähtyi, vain ponneton valo käy ulkona päivisin joidenkin tuntien ajan. On rauhallista, niin se on.
Sähkö on niin kallista, että valoa uskaltaa laittaa päälle hädin tuskin vessakäynnin ajaksi. Ilmalämpöpumppu piti ottaa pois päältä, onneksi takka ja keittiössä hella ja uuni lämmittävät, kun niitä lämmittää. Illalla valaisee kynttilöiden ja muutaman haalean jouluvalosarjan valo. Mutta hyasintit ja orkidea kukkivat (niin, luoja nähköön, minä olen saanut isoäidin orkidean kukkimaan!) ja tuovat ihanan ripauksen paratiisia tänne talven keskelle.
Mieli on kuitenkin ihan hyvä. Ei minulla ole mitään valittamista. Uskon ja luotan siihen, että keväällä helpottaa sähkönkin kanssa, ehkä aiemminkin, jos edes jossain vaiheessa tuuli kääntyisi tulemaan lännestä ja puhkuisi rannikon tuulimyllyjen lapoihin liikettä. Sitten voisi ehkä taas tehdä vaikka lasagnea tai pizzaa, kun olisi varaa lämmittää uunia, ja voisi katsoa iltaisin elokuvia. Tällaista se nyt on, mutta ainakaan ei ole Suomessa sotaa, siitä olen kiitollinen joka hetki.
Kun televisiota ei voi pitää päällä, on keksittävä muuta, ja se on tehnyt ihan hyvääkin. Ostin puuhakirjan antaakseni aivoille vähän uudenlaista työtä ja terveyttä, pulmia ratkaistavaksi. Ratkon sitä iltaisin otsalampun valossa. Siinä pitää etsiä virheitä monimutkaisista kuvista, ratkaista suuria labyrintteja ja täyttää sudokuja. Väritystehtäviäkin siinä on, turhankin paljon. Ratkaisin ensimmäisen sudokun eilen. Olin työstänyt sitä jo pari iltaa, ja riemu oli suuri, kun sain langan päästä kiinni ja numerot alkoivat putoilla oikeille paikoilleen. Alkupakerruksen jälkeen ruudukko täyttyi kyllä melko nopeasti.
False cordiakin olen harjoitellut. Se se vasta tyydyttävää on, kuten arvasinkin. Hieno tunne, kun ääni on alkanut lähteä vatsasta saakka ja kurkku tuntuu saaneen voimaa. Harjoittelen joka päivä hiukan, joka päivä ääni on hiukan syvempi ja ketterämpi käyttää. Nautin siitä.
Viime viikon työpäivät jännittivät, kun työpaikalla Haltiassa oli korkean luokan vieraita aina pääministeristä lähtien. Päivä sujui hyvin, myös omalta osaltani, vaikka jännitys teki pahoinvoivaksi. Jälkikäteen on tuntunut siltä, etten siellä paikalla ollut minä, vaan sinne lähettämäni kuori, joku vain, joka koitti pärjätä odotetulla tavalla hyvin. Kun se päivä sitten oli ohi, minulla meni koko viikonloppu ennen kuin palasin omaksi itsekseni, muistin kuka ja millainen olen ja esimerkiksi että mistä asioista elämässä nautin. Niin irrallaan olin tuon päivän ollut, että kaikki se oli päässyt haihtumaan mielestä ja muistista ja sisuksista, kun pelkkä kuori oli ollut liikenteessä. Toisaalta opin arvostamaan sitä, että suurin osa työpäivistäni muistuttaa suuresti toisiaan. Onneksi niin on.
Kuuntelin myös filosofi Frank Martelan kirjan Elämän tarkoitus. Kirjan mietteet osuivat varsin yksiin omieni kanssa. En usko että elämällä on tarkoitusta, mutta elämästä voi nauttia ja siitä voi tehdä merkityksellistä haluamallaan tavalla. Opin kirjan avulla sanoittamaan ajatuksiani hieman paremmin, esimerkiksi siitä, kuinka on hyvä elää autonomista, autenttista elämää. Siis elää elämäänsä siten, kuin itse haluaa, tehdä valintoja omasta tahdostaan ja vapaudestaan, vaikka ne valinnat sitten palvelisivatkin (jopa ideaalitapauksessa) muiden etua tai yleistä etua. Ihan hyvä kirja, voin sitä suositella.
Yllä kuva viimeisestä tähtikirkkaasta illasta ennen nyt vallalla olevaa pilvisyyttä. Se on niin paljon enemmän kuin vain nätti kuva minulle henkilökohtaisesti. Kuva on otettu kotini vieressä kohoavalla järviylängöllä, jonka toisella reunalla kasvanut äitini ja toisella reunalla isäni. Heidän välissään ollut ylänkö on yhä varsin asumatonta – siellä on vain satunnaisia kapeita hiekkateitä, satunnaisia mökkejä, kauriita, susia, jyrkkiä mäkiä loputtomiin.
Pitkulainen ylänkö jakaa maakunnat ja murrealueet. Sen toisella puolella on Uusimaa, Lohja ja Raasepori, missä puhutaan aivan eri lailla kuin täällä meillä. Isän kotipaikka ylängön helmalla oli vielä juuri ja juuri nykyisen Salon puolta, Enäjärven tällä laidalla. Saari.
Kuva on otettu Pyhälammilta, ylängön sylistä, sen jakaman kahden maailman välistä, alueelta, jossa ei asu ketään ihmistä missään. Mies kävi nakkaamassa minut sinne yhtenä iltana lähtiessään itse kauppaan. Seisoin siellä pimeässä kaislikossa kumisaappaat jalassa, nilkkoihin saakka yltävässä rantavedessä, kylmässä tuulessa. Muutoin oli täydellisen hiljaista, vain metsän satunnaiset rasahdukset ja kaislikon suhina rikkoivat äänettömyyttä.
Katselin onnellisena tähtiä ja Linnunrataa sekä Marsia, joka loisti kirkkaana ja tunnistettavasti lämpimän värisenä Härän sarvenkärkien välissä. Rakastin sitä hetkeä ja sitä, että saan nähdä tähtiä täällä kotona. Etten joutunutkaan luopumaan niistä, vaan näin upea taivas odottaa minua heti kotikuistilla. Ja rakastin kuvan hetkessä sitä, etten pelkää pimeää, en edes pimeää asumattoman järviylängön rasahtelevaa metsää, vaan nautin siitä ja voin käydä siellä tähtiä katsomassa ja kuvaamassa.
Aiemmin kävelyllä olin nähnyt Pohjan kruunun, Karhunvartijan, Ison karhun, Kaksoset, Kassiopeian, Pegasuksen, Perseuksen, Herkuleen, Ajomiehen, Delfiinin ja monta muuta. Myös Jupiterin ja Saturnuksen.
Viikonloppuna on Amorphiksen keikka Hesoissa. Tulen nauttimaan siitä. Seuraavakin on jo tiedossa, maaliskuussa Turussa.
Mies tulee kohta koulusta. Hän lämmittää pesuveden, minä teen ruuan. Televisiota emme ehkä raaski katsoa, ehkä lähdemme ennemmin yhdessä iltakävelylle ja sitten katselemme kännyköitä tai minä täytän otsalampun valossa uutta sudokua.
Saari avaruudessa 