Saari avaruudessa

On kai myönnettävä, että alkutalven pilvisyys ja sateiset päivät eivät varsinaisesti ylennä mieltä. Vaikka pidän pimeydestä, tällainen pilvinen hämäryys saa sentään minustakin niskaotteen ja vie energiat, eikä mikään tunnu ihan hirveästi huvittavan. Uutisten seuraamista olen koittanut vähentää. Olen tähän mennessä kieltänyt itseltäni jo kaikki suurpetoja ja syöpää koskevat uutiset, koska ne pääsevät ihon alle pahimmin ja vetävät mielen sysimustaksi.

Sota elää nyt Euroopassa, sen liikkeistä haluan tietää, vaikka se vastenmielistä onkin. Tuntuu kamalan kaukaiselta ajatella aikaa vain muutama vuosi sitten, kun ei ollut tietoa pandemiasta eikä Venäjän aikeista laajentaa hyökkäyssotaansa Ukrainassa Krimiltä muuallekin. Pitäisi vain yrittää pysyä toiveikkaana, ja välillä se onnistuu paremmin ja välillä – pilvisinä tai muuten väsyneinä päivinä – huonommin. Olisipa helppoa kun voisi uskoa, että kaikella on tarkoituksensa, tai uskoa muuten vain sokeasti johonkin suurempaan hyvään. Mutta en minä usko kuin siihen, että ihmiskunta on sopeutuvainen, ja kai siinäkin sentään pieni lohtu edes on.

Tänään oli viikon ainoa vapaapäivä kun ei satanut vettä. Otin lounaan jälkeen kartan esiin ja lähdin tutkimaan itselleni uutta aluetta tässä lähellä, Luokajärven takana olevaa Luokamäkeä. Alkumatkassa nuoren mäntypellon – sanoisinko suoraan sellupellon – poikki kulkiessani mietin, olinko valinnut vikakohteen. Ilmakuvien avulla pystyn välttämää hakkuuraiskiot, mutta puupeltoja on ilmakuvasta vaikeampi tunnistaa. Metsäkoneen uurteet halkoivat vielä kunttaa, ja maisema oli niin rumaa ja pettymyksentäyteistä kuin nyt talousmetsät vain voivat olla.

Tavoitin aika pian sitten kuitenkin mäen laajan ja kallioisen laen, jossa elonkirjo vielä oli voimissaan. Oli keloja ja kaatuneita puita, eri-ikäisiä eläviä puita, kosteikko- ja vesiplänttejä kallioiden kainaloissa, valtava kirjo jäkäliä, kasveja ja sieniä.

Ensimmäinen mielenkiintoinen löytö oli alla oleva kiviseinä. Tällaiset kalliot, joissa näyttää olevan kivikakku toisensa päällä kuin pino kivisiä lettuja, tuovat mieleeni Pyhä-Nattasen toorit Sodankylästä. Ja niitä on näillä seuduin aika paljon, jotkut varsin suuriakin.

Tutkin kiviseinää ja sen pinnalla olevaa elämää. Tämä sammal oli mielestäni aivan poikkeuksellisen somaa.

Kiviseinän jälkeen sammalten ja jäkälien paksulti peittämä, kelopuiden ja elävienkin harvojen puiden koristama kalliolaki näytti jatkuvan lähes loputtomana. Seurasin löyhästi sen törmää ja yllätyin, kun Luokajärvi rantakuusikoineen tulikin yhtäkkiä näkyviin.

Tuntui jotenkin ylhäiseltä saada täältä korkeuksista katsella metsää, jossa olen monet kerrat kulkenut paitsi etsimässä sieniä, myös nauttimassa paikan kauneudesta, sillä kyseessä on poikkeuksellisen hieno sammaleinen kuusikko. Tunnistin metsän hyvin nyt karttaa apuna käyttäen. Tuli sellainen olo, että pala palalta minä opin nämä maastot tuntemaan.

Jatkoin matkaa, ja jonkin ajan kuluttua meinasin jo kaartaa reunalta sisemmäs hämärämmän näköiseen metsään. Kävin kuitenkin kurkkaamassa vielä yhtä kiinnostavan näköistä kohtaa, ja huomasin alla edessäni mielenkiintoisen kiviseinämän. Oli helppo laskeutua loivaa rinnettä alas sen ääreen, ja sieltä löytyikin kaksi luolaa.

Yllä ensimmäinen löytämäni pieni lippaluola, sopiva suoja vaikka ketulle pitää sadetta. Alla sen vieressä, suuren kaatuneen kelon takana ollut iso luola, johon itsekin olisin mahtunut helposti. Todella komealla paikalla hieno muodostelma.

Tutkin kiviseinämää vielä hieman laajemminkin, ja kohta silmät erottivat siitä suht hiljattain alas tulleen kohdan. Seinämästä oli valahtanut sammalikolle suuria kiviä, jotka olivat putipuhtaita jäkälästä ja sammalesta. Olisipa ollut hienoa olla kuulemassa, kun nämä ovat jylisseet alas. Varmaan kivenkoloihin valunut ja sitten jäätynyt vesi on ne puskenut muusta seinämästä irti.

Todella upeaa jäkälien kirjoa löytyi tämän seinämän kivistä. Vesipisarat tekivät kasvustosta erityisen hienon näköistä.

Kiviseinän tutkittuani kipusin takaisin kallion laelle ja jatkoin matkaa. Vettä oli kerääntynyt paikoin aika suuriksikin lammiksi. Kesällä saattaa olla melko kuivaa, nyt vettä oli paljon. Yhden tällaisen lammen rannalla oli kallio haljennut ja rako täyttynyt vedellä. Näky toi mieleeni miniversion Taatsinkirkosta Kittilässä.

Moni puu oli löytänyt pötköttelysijan tältä kauniilta kallionlaelta. Pehmenneinä ne näyttivät kuin olisivat valahtaneet alas löysästi mukailemaan maan muotoja. Kaatumisen jälkeen ne olivat alkaneet sulaa osaksi maata ja sen kasvustoa. Kuolemansa jälkeen täyttyneet uudella elämällä. Todella kaunista!

Kallionlaen toisen laidan saavuttaessani huomasin saapuvani talousmetsään, tällä kertaa kuusikkoon. Metsän ja puupellon tunnelmissa on usein kuin veitsellä leikattava ero. Metsän tunnelma on lumoavaa ja tenhoavaa, aika pysähtyy ja ihmismaailma lakkaa ihanasti olemasta. Puupellossa voi sielunsa silmin nähdä ja kuulla metsäyhtiön tuhoamassa elämää silloinkin, kun metsäkone ei ole paikalla.

Laskeuduin kauriinpolkua pitkin rinnettä alas, sillä olin päättänyt hakeutua kartalla näkyvän puron luo ja sitä kautta ohjata itseni autotielle.

Puron solina kuului suhteellisen kaukaa. Paikka oli tuhat kertaa kauniimpi kuin sen talousmetsän jälkeen olin uskaltanut toivoa. Puron vesi oli tummaa ja pohja vaalean hiekkainen. Vesi mutkitteli jyrkästi, minkä tulkitsin niin, että puro on paitsi vanha, myös luonnon itsensä muovaama eikä ihmisen kaivama. Vesi oli ahertanut hiekkapohjaan muotoja, jossain kohtaa oli varsin syvää, toisissa vedenalainen hiekkadyyni oli kohonnut lähelle pintaa. Ihailin puroa pitkään ja hartaasti, uitin käsiä siinä ja kuuntelin sitä. Korppi lensi metsän yli ja lisäsi oman, kantavan äänensä puron solinaan.

Lähdin seuraamaan puroa ja huomasin sen kaivaneen yhä syvemmän uoman edetessään. Vain pienen matkan päässä purouoma oli jo yhtä syvä kuin mitä itse olen korkea. Kauriinpolku kulki lähellä puron reunaa, tehden ujon raidan vihreään sammalmattoon. Sitä seurasin.

Yhtäkkiä pyy lehahti lentoon läheltäni ja edessä oli dystooppinen näky. Kuusipelto, joka näytti aivan kuolemalta. Tuntui absurdilta astua siihen. Puut olivat mustia ja viivasuorissa riveissä. Kaikki äänet ja lähes kaikki värit katosivat ympäriltäni. Oli vain pysähtynyt hiljaisuus, neulasista rusehtava maa ja synkät puut, joissa ei ollut edes oksia kuin korkealla latvustossa. En ole poistanut värejä alla olevasta kuvasta. Tuolta juuri se näytti.

Tuntui melkein pelottavalta kulkea tällaisessa paikassa. Halusin pois, joten kaarsin sivulle ja hakeuduin kuusipellon reunaan. Siellä minua odotti uusi puro – tällä kertaa lavea, sammalen täyttämä matala uoma – ja vehreä, sammaleinen rinne, jolla lepäili elävien suurien kuusien lisäksi kaatuneita puita, kuin oikeassa metsässä. Lähdin nousemaan rinnettä ylös huojentuneena, että olin taas elävien parissa. Pyy säikäytti taas minut lähtemällä lentoon vain muutaman metrin päästä.

Tässä metsässä oli valtavasti sieniä. Niitä olisi hetkessä saanut ämpärit täyteen, jopa kantarelleja oli vielä poimimiskelpoisina tähän aikaan vuodesta. Merkitsin kantarellipaikat ylös, mutta pidättäydyin poimimasta mitään. Pakastin on jo täynnä. Sen olen kuitenkin tänä syksynä oppinut, että minun ei tarvitse enää potea mustasukkaisuutta siitä yhdestä ja ensimmäisestä sienipaikasta, jonka vuosi sitten syksyllä löysin. Ei tarvitse enää maastoutua matalaksi piiloon auton ajaessa ohi, kun olen sienessä! Metsät täällä notkuvat suppilovahveroita siihen malliin, että ei ole mitään vaikutusta vaikka apajani paljastuisivat. Sieniä riittäisi ihan takuulla kaikille.

Metsän välistä pilkisti Luokajärvi. Pinta oli harmaa ja tyyni, pieni usvakin taisi olla sen yllä. Järven rannalla on mökkejä, mutta mitään ihmiselon ääniä en koko retkeni aikana ollut kuullut mistään. Yksi hieno kallioseinä löytyi vielä metsän keskeltä kenties muhkeimpien sieniapajien luota. Se erottui hienosti muutoin aika kalliottomasta metsästä, ja oli sielläkin pieni kolonen suojaa tarjoamaan vaikka jänikselle.

Seuraavaksi korviin kantoi jo uuden puron solina. Sen luo päästäkseni piti sukeltaa aika tiheän pusikon läpi. Tämä vesi tulikin vauhdilla alas jyrkkää rinnettä. Seurailin sitä ylävirtaan takaisin tutulle tielle. Puronvartta meni polkukin, en tiedä oliko ihmisen vai eläimen.

Mies tuli minua vastaan ja kotona keitimme kahvit. Tunsin kiitollisuutta hänestä, lähiluonnostani ja kaikesta siitä onnesta, mitä meillä on, ja rauhasta.

Hämärä oli silloin jo tulossa, nyt on pimeä.

Tältä retkeltä keräämieni kuvien ja videoiden parissa tulee varmasti vielä mukavia hetkiä. Kirjasin kangaskartalle ylös kulkureittini, mutta vaikka tuolla nyt tuli käytyä, niin varmasti tulee mentyä sinne vielä toistekin. Oli niin paljon kaikkea kaunista siellä.

Ai niin. Minua on pitkään vaivannut se, ettei suomen kielessä ole kunnon nimeä tällaiselle Luokamäen kaltaiselle korkealle, jylhälle kallioiselle mäelle, kuin pelkkä mäki. Mäki on aivan liian mitäänsanomaton nimi tämmöiselle! Ja näitä on Salon seudullakin vielä niin monia, varmasti satoja, osa jopa linnavuoria, ja kaikki ne ovat muka vain mäkiä, vaikka niissä saattaa olla valtavan korkeita ja hienoja jyrkänteitä ja ne voivat oikeasti olla todella korkealla merenpinnasta. Vuori olisi kuitenkin rehellisesti jo liioittelua, vaikka parempi se on kuin mäki. Päätin pyytää tekoälyä kehittämään Mikael Agricolan hengessä paremman nimen tällaisille paikoille. Sain paljon vaihtoehtoja, joista suosikkejani olivat jylhänne, taivaskukkula, metsäkruunu ja korpikallio. Näistä jylhänne kuulostaa minusta eniten yleisnimeltä, ja mietin, että saatanpa ottaa sen vaikka käyttöön. Tämän päivän retkikohde ei siis ollut vain arkiselta kalskahtava Luokamäki, vaan korea ja ylväs Luokajylhänne.