Saari avaruudessa

Peltotie oli jäätynyt ja jää sen savisista sisuksista työntynyt ylös tien pinnasta. Oli hiljaista, vain jään rouhiutuminen rikki kenkieni alla piti maisemassa ääntä tasaisen pilvitaivaan alla. Ohut lumi oli satanut maahan lähinnä nimeksi, mutta eilen vielä auringonpaisteessa niin vehreältä näyttänyt syysvilja oli nyt kalsean kylmänsävyinen, toki yhä silmiä hivelevä kumpu talven alle uinahtavaa maata.

Loikkasin ojan yli metsän puolelle. Lempihetkeni retkillä, saada pujahtaa näkyvistä metsän suojiin.

Kauriit tietävät mistä pääsee hyvin, siksi niiden polkuja on mukava seurata. Melkein saman tien oli maassa kallo, sian kai? Myöhemmin löytyi myös leuka. Kuljin männikössä, joka on ennen tainnut olla suota. Suopursu yritti siellä vielä, kasvoi pieninä mättäinä mäntykankaaksi kuivatulla maalla. Polkuja oli valtavasti, en ymmärtänyt miksi, mutta seurasin niitä mielen mukaan.

Kuusikkorinne kohosi kohta nenäni edessä jo tutuksi tulleena seinämänä. Siellä ylhäällä pilkottivat suurten kivenlohkareiden sammaleiset kyljet, mutta kauriinpolku eteni rinteen alahelman myötäisesti etelään. Seurasin sitä ja nautin tunteesta, että tiesin tarkalleen missä olin, riittävän tarkasti mihin olin menossa ja melko varmasti että miten sinne pääsisin.

Kuusia oli kaatunut ja niiden oli annettu jäädä sijoilleen. Tämä on luonnonsuojelualuetta, missä metsä saa elää ilman että ihminen käy sille kertomassa, miten sen pitäisi olla. Aivan kuin ihminen tietäisi metsää paremmin kuinka ollaan hyvä metsä.

Puron kohinaa osasin odottaa. Ja se kuuluikin kaukaa. Holstenkoskessa on valtavasti vettä, joten arvelin, että taitaa Lemikojakin olla vuolaana. Jo kauan ennen kuin puro tuli näkyviin, pystyin äänestä päättelemään, että jokin aika sitten varsin kuiva uoma olisi nyt voimissaan.

Kun aiemmin tänä vuonna kävin Lemikojalla ensimmäisen kerran, se oli niin vähävetinen, että vettä valui vain ohuesti rinnettä alas, ääneti jopa. Itse uoma kuitenkin kertoi, ettei näin olisi aina. Vähäinen hiekkapohja ja sen päällä olevat lukemattomat kivet olivat putipuhtaiksi huuhdellut, juuri sellaiset, kuin kunnon virran voisi olettaa niistä tekevän. Se oli veikeä näky, kivenmusta uoma halkomassa sammalenvihreää metsänpohjaa. Nyt maisemaan oli tullut mustan ja vihreän hillitsemiseksi valkoista; lumi vaimensi vihreän loistoa, ja vuolaan veden valkoisuus peitti mustien kivien sävyä.

Ylitin puron ja jatkoin matkaa yhä ylemmäs. En ollut tarkalleen kartalla, mutta riittävästi. Kalliokummuilta, joita tuntui olevan ainakin tusina pientä, sieltä täältä pilkisti maisemia Kurkelanjoen laaksoon, pelloille, ladoille ja kotitaloille. Ne kaikki kietoutuivat yhtenäiseksi maisemaksi, joka oli kuin harmaasävyinen villapeitto tällaisena marraskuun pilvisenä iltapäivänä. Täydellinen hiljaisuus vallitsi kaikkialla.

Kummut olivat jäkälien kokonaan peittelemiä, kelopuita makasi ristiin rastiin maassa ja osa oli yhä pystyssäkin. Puupeltoakin oli aivan vieressä. Suojelualueen raja oli jäänyt taakse.

Kauriinpolku johti Lemikjärven rannalle.

Järvi oli kerennyt jäähän. Puunrungot, lumpeet ja muu maailma veden alla näkyi yhä kirkkaana jääkannen läpi, vaikka jää olikin paksumpi kuin odotin.

Jos kohta tulee lumi, järven kaunis, vedenalainen maailma peittyy kokonaan näkyvistä. Se on se hetki, kun minua alkaa tukahduttaa. Tuntuu, ettei voi ihan vapautuneesti hengittää, kun ei voi nähdä vettä. Viikottainen avanto on henkinen hengenveto keholle ja mielelle, samoin hetket sellaisten vesien luona, jotka virtaavat niin reippaina, ettei jää saa niitä vangittua.

Onneksi on avantoja, onneksi on vuolaita koskia ja puroja. Niiden luona voi latautua, kun jää ja lumi piilottelevat järviä ja merta.

Keväällä sitten jäiden sulaessa hengitys taas vapautuu ja hartiat kevenevät. Tuntuu, että luontokin alkaa taas hengittää samaan aikaan.

Lähdin kulkemaan kohti Kurkelanjärveä kummallisen maaston poikki. Siellä täällä oli aukeita, joilta tuntui kuin olisi hakattu puut jo aikaa sitten – kannot olivat lahoja ja niitä oli harvassa – mutta mitään kunnollista ei ollut kasvanut tilalle, vaan aukot ammottivat edelleen. Sitten oli siellä täällä keidasmaisia lampareita vanhaa metsää, pieniä länttejä, joilla oli keloa ja lahopuuta, sammalta, kallioseinämää, kilpikaarnaisia mäntyjä. Ylhäällä kallion laella oli jäkälää ja keloja kapealla alalla. Hyvin rikkonaista maastoa. Olivatko metsäkeitaat jääneet eloon sinne mikä oli koneelle liian vaikeaa käydä?

Luovin tietäni eteenpäin vähän sieltä täältä. En lähtenyt enää yläkautta Aromäen huipulle, laiskotti. Valkohäntä lähti karkuun matkan päästä häntä pystyssä, valkoinen pyrstö korkealla vilkkuen. Hirvenkin jäljen löysin, alla.

Päädyin Aromäen helmoille ainakin yhtä jyrkille rinteille kuin minkä helmoilta olin aloittanutkin. Ylhäällä kallionlaki ei ollut yhtenäinen, eikä siten rinnekään, vaan huippujen lomasta laskeutui laaja vehreä uoma alas, levittäytyen omaksi suojaisaksi maisemakseen, rinnelaaksoksi metsän kätköissä. Tuulenkaatoja oli paljon, mutta kulku oli helppoa. Aivan kuten matkan alussa, myös nyt kauriinpolku teki kulkuni helpoksi ja johdatti eteenpäin hiekkatielle saakka jyrkän rinteen helman myötäisesti.