Lapissa kasvoin kaamosten mittaan kiinni tähtitaivaaseen, vietin lukemattomia tunteja sitä katsellen, paikoillani pyörien, huimausta, epäuskoa ja riemua tuntien. Avaruutta katsellessani ja musiikkia samalla kuunnellessani tuntemani onni on ollut mun elämäni suurimpia tunteita, ja sain Lapin talvissa kokea sen joka ilta.
Muuton myötä tunsin valtavaa surua kun luulin, että joudun luopumaan siitä. Pahimpina hetkinä pelkäsin jopa, etten kokisi sitä enää koskaan. Surullisinta oli, että hyvästelin keväällä tähtitaivaan viimeiseksi allapäin – Ukrainan sodan tuoma ahdistus puristi rintaa niin, etten pystynyt katsomaan tähtitaivasta enää tuolloin silmiin ennen kuin se jäi valon taakse. Kun kesä ja muutto koittivat, mulle jäi olo, että olin joutunut luopumaan tähtitaivaasta voimatta edes hyvästellä sitä kunnolla. Toisaalta se, etten katsellut tähtiä sodan alettua, oli ollut multa tietoinen valinta, koska en halunnut mun muistiin jäävän sellaista jälkeä, että katselen Linnunrataa ahdistuneena ja surullisena. Halusin päällimmäiseksi jäävän muistot niistä lukemattomista hyvistä hetkistä.
Tällä viikolla eräänä iltana taivas oli kirkas ja sinnittelin hereillä, halusin nähdä täkäläisen taivaan. Yhdeksän aikaan suuntasin ulos. Koska epäilin kuvaustaitojeni olevan ruosteessa, otin muutaman kuvan heti kuistin edessä ja tarkistin, miltä jälki näyttää. Hämmästyin heti ensimmäiseksi siitä, että Perseus loisti kirkkaana taivaalla – en muista etelän kotikonnuillani tunnistaneeni aiemmin muita kuin Otavan, toisaalta lapsuudenkotini alueella valosaastetta on paljon.
Kävelin peltotietä pitkin peltojen keskelle aivan tässä kotimme vieressä. En ollut uskoa silmiäni… Linnunrata loisti kirkkaana vyönä taivaalla, tähdet näkyivät niin kirkkaasti, että löysin sieltä kaikki tuntemani kuviot helposti. Siellä olivat Ajomies ja Pohjankruunu, Joutsen, Kassiopeia, Kotka, Iso karhu, Kalat ja niin monet muut… Ja Jupiter kristallinkirkkaana idässä.
Ja yhtäkkiä olin takaisin siinä niin rakkaassa tilassa – katselin avaruutta paikoillani pyörien, huimausta, epäuskoa ja suurta onnea tuntien. Linnunrata oli niin kirkas, että pystyin tuntea putoavani siihen. Se on maailman parhaita tunteita.
Olin kyllä aiemmin useasti tutkinut karttaa ja etukäteen pohtinut, että tämä alue täällä peltomaiden ja järviylängön välissä voisi olla melko piilossa valosaasteelta, enkä ollut huomannut alueelta yhtään kasvihuonettakaan. Mutta se oli vain kaino toivonkipinä, ja arvelin, että minun on yksinkertaisesti elettävä sellaisella tähtitaivaalla kuin mitä täällä on. En olisi uskaltanut ikinä toivoa niin kirkasta avaruutta, niin upeaa näkymää suoraan Linnunradalle.
Musiikki virtasi korviin ja dopamiini suoniin aivan kuten ennenkin ja riemuitsin siitä, että saan edelleen kokea näitä hetkiä elämässäni jokaisena kirkkaana talvi-iltana. Ensi talvena luoja nähköön haluan imeä tähtitaivaasta voimaa like never before. Viime päivien uutisoinnit kaasuputkien räjäytyksistä ja sodan eskaloitumisesta saavat minut miettimään, olemmeko ihmisinä elossakaan enää ensi talven yli, vai pyyhkiiko sienipilvien viidakko meidät kohta mennessään. Sitäkin suuremmalta lohdulta tuntuu, että saan yhä katsella tähtitaivasta niin kauan, kuin täällä kuljetaan.
Saari avaruudessa 