Syysaamu Helvetinlammella

Aamulla oli Kurkelanjärvi kasvattanut peitteekseen niin korkean ja sakean sumun, että koko suuri järvi ja sitä ympäröivät pellotkin olivat kadonneet näkyvistä. Kauempana järvestä peltojen yllä leijui vain höyhenenkevyitä usvahaituvia, joita aamuaurinko valaisi kuin sadussa, mutta suuren järven yllä oli sumu niin paksu ja läpitunkematon, että sen alla ajaessa koko maailma näytti kellanvalkoiselta pilveltä.

Ylängöllä metsien suojassa sumulle ei ollut sijaa. Sammalkuusikoiden märkä tuoksu kantautui autoon saakka. Metsopari vietti aikaa hiekkatiellä.

Jätimme auton parkkiin ja jalkauduimme maastoon. Tie oli kapeaa metsäautotietä, korkea heinikko kasvoi jo sen keskellä ja reunoissa. Koivujen ja haapojen pudonneet lehdet olivat peitelleet tien kantarelleineen liukkaan mattonsa alle. Ruska jäi heikoksi tänä vuonna, kai kuivuus sai puut pudottamaan lehtensä ennen kuin ne ehtivät edes kunnolla kellastua.

Neulaspolku lähti johdattamaan metsään, pois tieltä. Kalliolla kasvava männikkö oli valoisaa kuljettavaa aamuauringossa. Yöpakkanen oli vasta nipin napin tiessään, ja raikas ilma helli ja somasti nipisteli kasvojen ihoa.

Helvetinlammen rantakalliolla pysähdyimme. Lammen ylle oli nousemassa hento usva sitä mukaa, kun auringonsäteet pääsisivät siihen paremmin käsiksi. Ensin ne nostattaisivat usvan, ja sitten yhtäkkiä usva olisi tipotiessään.

Laskeuduin lammen rantaan keräämään karpaloita. Marjat olivat yön jäljiltä umpijäässä. Poimin pienen pussillisen ja nautin lammenrannan kasvien värikirjosta. Sammaleet ja hillanlehdet olivat viininpunaisessa ja okraisessa ruskassa, ja pakkanen oli kirjoillut niille kaikille suloiset valkoiset pitsireunat.

Nousin takaisin kalliolle ja jatkoimme matkaa eteenpäin. Pienen matkaa vain, toiselle rannalle. Samaan aikaan aurinko saavutti lammen ja sai valkoisen usvan nousemaan sen ylle. Usva liikkui kaunein, nopein liikkein, puhalteli helmojaan sinne tänne, ja me seisoimme sitä katselemassa kuin ainoat ihmiset koko ylängöllä.

Metsästä kantautui kanahaukan huutoja, sitten palokärjen, ja muuta emme kuulleetkaan, maailma oli täysin hiljainen.

Aurinko tuntui nousevan nopeasti. Kymmenen, viidentoista minuutin jälkeen maiseman valo oli kääntynyt kylmästä lämpimään ja usva alkoi hälvetä. Jalkojemme alla ollut, pakkasesta ja jäästä jähmeä räme alkoi pehmetä. Jatkoimme matkaa.

Metsän rinteestä poimin pieneltä alalta kassillisen suppilovahveroita. Ensimmäisistä muutamista sienistä yritin kävellä ohi, sillä sieniä on pakkasessa jo paljon. Mutta kun sitten löytyi oikea suppilovahveroiden meri, oli pakko kaivaa kangaskassi taskusta ja poimia sienet talteen. Juuri eilen illalla olimme mieheni ja vanhempieni kanssa Luokajärven rannoilla sienessä, ja koko suuri sienikorini tuli melkein täyteen. Samoin kuin viime syksynä, tuntuu, että täällä päin kaikki metsät, joissa kuljen, ovat tulvillaan suppilovahveroita. En tiedä ovatko nämä olleet vain poikkeuksellisen hyviä vuosia, vai ovatko ylängön metsät poikkeuksellisen hyviä suppilovahveromaastoja. Minulla on ylhäällä jo myös seitsemän mustatorvisienien kasvupaikkaa, sen sijaan kantarelleja olen löytänyt vain yksittäisiä hajatusten sieltä täältä.

Nousimme korkealle kallion laelle ja kaarsimme sen takaa takaisin metsätielle.

Aiemmin tällä viikolla tilasin itselleni kankaisena kartan tästä alueesta. Siinä näkyvät vanhempieni lapsuudenkodit ja ylänkö niiden välissä. Lukematon määrä lampia, kallioita ja metsiä, puroja ja järviäkin, ja pieniä ja vielä pienempiä teitä, joita pitkin pääsee kulkemaan silloin kun ei kulje maastossa. Tiedän jo nyt, että tuosta kartasta tulee minulle tärkeä. Se on oppaanani täällä ja inspiraationani lähteä tutkimaan aina vain uusia ja uusia paikkoja, metsiä ja vesiä. Toivon, että kartan avulla pystyn myös jotenkin systemaattisemmin tallentamaan alueelta – edes mieleeni – muistoja, joita vanhempani minulle sieltä kertovat. Kuinka pappan veli kävi tuulastamassa Luokajärvellä, jonka rannoilla minä nyt käyn sienessä, ja kuinka isän perheellä oli ruuhi Klaksukassa, jotta katiskan sai vietyä rannasta hieman kauemmas. Ja kuinka Valkjärven keskellä oli kari keskellä syvää vettä, ja sen ympärillä valtavasti ahvenia – sinne haluan ensi kesänä snorklaamaan, jos vain Valkjärvi on yhä valkea.

Sellaisia tärkeitä tietoja ja muistoja haluan haalia niin paljon kuin vain saan, ja kankainen kartta saa olla minulla apuna siinä. Tätä varten perustin ylängölle oman sivunsa, jonne saan tallennettua kaikki sieltä kertovat tarinat. Kuten tämänkin.

Kuva ja video yllä: Joel ❤