Ei tullut aivan täytenä yllätyksenä kun löysin ensimmäisen sarveni täältä. Tai sarviparin oikeastaan. Se oli iso ja hieno pari, aika hyvin säilynyt, ja se löytyi Lemikjärven rantametsästä.
Tällä seudulla on valtavasti valkohäntäkauriita ja metsäkauriita. Jos vaikkapa viikonloppuna on harmaa sää ja käyn lenkillä hieman ennen hämärää, voin helposti laskea tunnin aikana ohittamiltani pelloilta ja metsänreunoista jopa 50 kaurista. Pimeällä kaupasta kotiin ajellessa eläinten silmiä kiiluu pelloilla silmän kantamattomiin, ja aina tuon tuosta joku on tielläkin. Onneksi tykkään ajaa hitaasti ja varovasti.
Kun sitten Lemikjärven sarvien jälkeen saldo alkoi kertyä, se tuntui jo melkein epäuskottavalta. Kuvastusmäen helmoilta löysin kolme sarvea, Kannikasta yhden, Paskalammelta kaksi, Lemikojan varresta yhden. Lisäksi ystäväni Laura löysi pikku sarven Tyrisevänsuon reunalta, ja olen löytänyt kolme kauriin luurankoa kalloineen kaikkineen. Näistä yksi oli aivan vitivalkoisen puhdas ja kuiva, keräsin luita työkaverilleni joka tekee niistä koruja.
Lemikjärven sarvet
Kuvastusmäen sarvet
Paskalammen sarvet
Lemikojan sarvi
Kannikan sarvi
Jossain vaiheessa Paskalammen ja Kuvastusmäen sarvilöytöjen välissä, kun sarvikertymä alkoi eskaloitua, aloin ymmärtää, etten kohta enää muista mikä sarvi on mistäkin. En myöskään aio tehdä sarvilla mitään, mutta en osaa olla niitä keräämättäkään kun niitä osuu kohdalle. Hain kirjakaupasta pahvisia pikku pakettikortteja ja kiinnitin jokaiseen sarveen lapun, että mistä se on löytynyt, millä päivämäärällä ja kenen kanssa olen ollut liikkeellä. Näin niihin kiinnittyi vielä lisää tunnearvoa, kun tuulinen muistini ei hukkaa hetkiä sarvien löytymisen takaa. Oman lappunsa saivat myös Tepastosta löytynyt hirvensarvi – elämäni ensimmäinen sarvilöytö – sekä isän kanssa Riihikosken metsästä muutama talvi sitten löytynyt iso valkohännän sarvi.
Vaikka huomaan kulkevani metsässä nykyään sellainen pieni sarvienkiilto silmissäni, eivät sarvet ole tärkeintä, mitä olen näiltä retkiltä saanut. Eivät lähimainkaan. Tärkeintä ovat olleet yhteiset hetket läheisten kanssa näillä tärkeillä ja rakkailla ylängön saloilla, ja se, kuinka olen voinut tuntea juurieni työntyvän syvemmälle ylängön metsiin ja kallioihin ja vahvistuvan mittoihin joita en osannut odottaa. Olen piehtaroinut siinä tunteessa, että kaikista maailman paikoista juureni olivat jo täällä, juuri täällä, näissä metsissä, näillä jylhänteillä, näillä poluilla, puroilla ja järvillä – ja minä saavuin niiden luo ja luon nyt yhteyttä niihin. Kuljen paikoilla, joista vanhempani osaavat muistella minulle tarinoita, omia muistojaan itsestään tai omista vanhemmistaan näillä samoilla paikoilla. Avukseni olen hankkinut kankaisena alueen kartan, johon voin merkitä kaikki kulkemani reitit ja tekemäni löydöt.
Koen syvempää yhteyttä kuin missään paikassa ikinä. Toisin kuin koskaan ennen, koen, että voisin vanhentua täällä, jäädä tänne syrjäisille ja hiljaisille Salon järviylängön maille. Kuulun tänne ja se on tunne, jota en aikuistumiseni jälkeen ole ikinä ennen kokenut. Tämän kaiken nyt löydettyäni ja koettuani toivon, etteivät olosuhteet koskaan enää revi minua täältä pois.
Saari avaruudessa 