Aiemmin viikolla tein pienen iltaretken ylängöllä, ja satuin löytämään paitsi kauriin puhtaanvalkoiset luut, myös pari pientä luolaa. Hämärä ajoi minut tuolloin ulos metsästä ennen kuin olin ehtinyt luolia tarkemmin tutkailla, mutta tänään palasimme sinne yhdessä.
Koko viikon on ollut harmaata ja masentavaa, mutta tänään paistoi kirkas aurinko. Viikonlopun kunniaksi lähdimme retkelle tempaistuamme ensin mojovat 12 tunnin yöunet.
Jätimme auton parkkiin pikkutien varteen. Siitä jatkoimme maastoon kävellen kapeaa tietä pitkin – tietä, jota hädin tuskin on kartalla, mutta joka olisi ajokuntoinen kyllä tavallisemmallakin autolla. Osasin maaston jo ulkoa, joten emme tarvinneet karttaa täällä. Pian pikkutieltä erkani kauriinpolku oikealle kohti jäkäläisiä, korkeampia kallioita. Seurasimme sitä yli kallionlaen, ja kukkulan toiselta puolelta rinteestä löysimme aiemmin kohdalleni sattuneen lohkareikon luolineen.
Ensimmäinen luolista oli yksinkertainen ja aika pieni kivenalusluola. Ehkä jänölle tai supille hyvä majapaikka pitää vaikka sadetta, ihmiselle ei riittävän suuri.
Seuraava luola oli lohkareiden alla, mutta nyt jo sen kokoinen, että mahduimme sinne molemmat alle istuskelemaan ihan mukavasti. Sammaleinen järkäle yläpuolella ja ympärillä tuntui vankalta ja turvalliselta.
Maisema luolan suulta kantoi alas metsäiseen rinteeseen ja alhaalla häämöttävälle pikku Pehkusuolle, joka ojituksista huolimatta ei ollut suostunut kasvamaan vankaksi metsäksi. Myöhemmin kuulin isältä, että hänen lapsuudessaan he hakivat Pehkusuolta lehmille pehkua Salittuun.
Kolmas luola ei sitten ollutkaan enää yksittäisen kiven tai lohkareen alla oleva rako, vaan ihan kunnon onkalo. Mies peruutti sinne jalat edellä ja mahtui aivan mukavasti.
Alla salamalla otettu kuva luolasta sisältä. Ei siitä oikein saa käsitystä, luola oli varsin syvä ja varmasti sinne olisi sulassa sovussa mahtunut vierekkäinkin pötköttämään.
Lohkareisessa rinteessä näkyi muitakin, pienempiä onkaloita niin ylhäällä kuin alhaalla jalkojen tasallakin. Sai olla tarkkana miten astui, ettei jalka solahtanut sammalen läpi mihinkään maanalaiseen reikään.
Laskeuduimme luolilta alas kosteikolle. Tänne aion palata viimeistään kesällä suopursujen kukkiessa. Paikka jää kallioisten mäkien väliin kuin kukkivaksi keitaaksi. Nytkin suopursut tuoksuivat ilmassa ihanasti, vaikka eivät tietenkään enää kukkineet.
Saavuimme pikkuisen Heinälammen rantaan. Vaikka vastapuolella puuston takana näkyvä valo paljasti hakkuuraiskion, oli lammella kaunis ja rauhaisa tunnelma. Rahkasammalet, kanervat ja muut lammenrannan kasvit olivat kauniisti ruskassa ja aika hyvin kohmettuneitakin jo pienestä pakkasesta. Ne rahisivat jalkojen alla ja kannattelivat askeleitamme hyvin.
Lammen pinta oli kasvattanut jo ohuen jääpeitteen. Sama homma oli eilen Paskalammella. Kyllä se vain on myönnettävä, että talvi on taas tulossa. Toiveeni talvien suhteen ovat jonkin verran muuttuneet viime vuosina. Aiemmin toivoin, että lumiaika jäisi lyhyeksi ja ettei tulisi hurjan pitkiä kovia pakkasjaksoja, ja että kevät tulisi nopeaan. Nykyään toivon lähinnä, että elämä jatkuu juuri nykyisellään talven yli ja siitä eteenpäin, lähinnä ettei ainakaan maailmansota puhkeaisi.
Minulla oli tavoista poiketen oikein järkkäri mukana metsäretkellä. Kuvailin sillä luonnon pieniä yksityiskohtia, kuten jäkäliä kivissä ja puissa sekä hienoa pitsimäistä vaahtoa, jonka suon ojittamiseksi tehty puro oli kirjoillut liristen pintaansa. Vaikka puro sammalrantoineen olikin kaunis, toivon, että yhä useampi aikoinaan väkisin rakennettu oja tukittaisiin ja soiden annettaisiin palautua ennalleen. Että Suomesta jonain päivänä tulisi jälleen se suomaa, joka se joskus oli.
Alla vielä mainitsemastani kauriin luurangosta pieni näky, ja sen alla siitä kirjoittamiani ajatuksia.
Atomit, jotka joskus, ei kovin kauan aikaa sitten, muodostivat kauriin silmät, joilla se näki, aivot, joilla se ymmärsi ja kehon, joka eli, ovat nyt siirtyneet osaksi muita elämänmuotoja. Jäkäliä, sammalia, varpuja jotka nyt kasvavat sen luiden ja hampaiden välistä… Kenties susia ja ilveksiä, jotka ovat aterioineet kauriilla.
Minulla vastaavat atomit ovat vielä omaa elämääni ylläpitävissä tehtävissä. Kun ne joskus siirtyvät muihin tehtäviin, toivon, että nekin liittyvät osaksi metsää. Lempeästi voisi soma sammal kasvaa minunkin hampaideni välistä, omia atomeitani osaksi metsän kirjoa ja rikkautta!
Tuntuisi kolkolta ajatella, että minut kapseloitaisiin arkkuun luonnosta kauas hautuumaalle, vaikka toki sieltäkin käsin liittyisin aikanaan taas osaksi avaruutta, viimeistään kun Aurinko nielaisee Maan ja palaamme kaikki tähtiin.
”Jokainen atomi meissä kaikissa on ollut lähes varmasti useissa tähdissä ja miljoonissa eri organismeissa ennen kuin se on tullut osaksi meitä. Me koostumme niin suuresta määrästä atomeja, joita lisäksi kierrätetään hyvin perusteellisesti kuolemamme jälkeen, että meissä on runsaasti atomeja, jotka ovat olleet aikanaan osa Shakespearea – on väitetty että jopa miljardi atomia itse kussakin.”
-Bill Bryson, Lyhyt historia lähes kaikesta
Saari avaruudessa 