Saari avaruudessa

Kävin toissailtana aikani kuluksi tutkimassa erästä lähimetsää kantarellien varalta. Vaikka löysin lopulta enemmän hirvikärpäsiä kuin sieniä, putkahdin metsästä puidun pellon laitaan hyvillä mielin, sillä löytämäni metsä oli ollut kaunis ja tuntuu aina hyvältä kun on saanut kartoitettua lähimaastojaan lisää. 

Kuljin viljapellon laitaa myötäilevää kärrytietä takaisin autotielle ja tapasin siinä naapurin isännän, joka oli koiran kanssa ulkona. Kyselin häneltä vinkkejä siihen, mitä kautta olisi paras lähteä lähestymään toisessa lähimetsässä olevaa pientä ja omasta mielestäni hyvin salaperäistä järveä. Äitini on kertoillut, että kun he olivat lapsia, he kävivät tällä piilottelevalla järvellä uimassa. Paikka ei ole mikään itsestäänselvyys, sillä metsän edessä on ensinnäkin peltoja, metsä itse kasvaa jyrkällä korkealla rinteellä, ja järvi on jossain siellä ylhäällä kätköksissä. Metsässä risteilee toki pieniä ja vielä pienempiä metsäautoteitä, mutta rääsiköt ja mökit ovat pidättäneet minua lähestymästä järveä niiden kautta. Nyt sain naapurin isännältä hyvät ohjeet mistä mennä, joten eilen sitten lähdin matkaan.

Sujautin kotona toiseen taskuun kännykän ja toiseen rullan pakastepusseja siltä varalta, että edellistä iltaa parempi sienionni yllättäisi. Oli parikymmentä astetta lämmintä ja aika pilvistä, ei kuitenkaan sateista, ja välistä aurinkokin paistoi pilvien lomasta. 

Kävelin peltotietä pitkin lähemmäs metsää. Tiellä oli hevosen kavioiden painaumia, ja läheiseltä hevostilalta kantautui ihana hevosen tuoksu. Nautin siitä suuresti hetkessä, jossa aurinko paistoi ja toi myös viljapellon tuoksut vahvasti tykö. Se tuntui kuin pieneltä aikamatkalta.

Tie päättyi, ja seurasin puidun pellon laitaa yhä lähemmäs metsän reunaa. Pienet sammakot ja yksi sisiliskokin pakenivat askeleideni edeltä. Lopulta oli vielä ylitettävä pieni pätkä viljapeltoa, jota onneksi oli puitu siten, että puitua osuutta pitkin pääsi tavoittamaan metsän laidan. Muuten olisi tarvinnut kiertää pusikon kautta. Loikkasin ojan yli, ja hetkessä aurinkoinen ja viljaisa maalaismaisema vaihtui varjoisan ja sammaleisen kuusimetsän varjoon.

Rinne alkoi nousta siitä paikasta. Löysin kauriinpolun, jota lähdin seurailemaan vinosti ylöspäin. Valtava, paksun ja vihreän sammalen peittämä irtolohkare vartioi ylhäällä rinteessä yhdessä kilpikaarnaisen männyn kanssa. Siitä metsä muuttui, yksitoikkoinen kuusikko muuttui sekametsäksi ja pohja eli alati, ollen välillä kosteampaa ja välillä kuivempaa, välillä varjoisampaa ja välillä valoisampaa. Sammalta oli valtavasti kaikkialla.

Olin kotona katsonut karttaa ja tiesin suurin piirtein mitä odottaa. Kännykässä maastokartta oli tukena tarvittaessa. Kuljin yhä ylöspäin, kunnes tavoitin mäen harjanteen tuntumassa pitkittäin kulkevan polun. Se on merkitty maastokarttaan peräti oikein nimen kera Rinnepolkuna, ja luulen tietäväni, että se on ollut ihmisten käyttämä polku ainakin vuosikymmeniä. Mutta nyt se oli kutistunut kauriinpoluksi, ja paikoin oli enää huonosti näkyvissä. 

Seurailin polkua Kiskon kirkonkylän suuntaan ja odotin, että sen poikki kulkisi puro, Lemikoja, joka toimisi merkkinäni lähteä kulkemaan vasemmalle vettä ylävirtaan seuraten. Sitä ennen löysin kuitenkin toisen pätkän vettä, kummallisen metsän vesisuonen, joka ilmestyi tyhjästä ja liristyään suloisesti noin kymmenen metrin matkan alas rinnettä, se katosi ääneti ja jälkiä jättämättä. Katselin sen kauneutta ja ihmettelin, mistä se tuli ja minne se meni. Ehkä viime aikojen runsaat sateet ovat tuoneet suonen pintaan täällä mäenrinteen olkapäillä.

Jatkoin matkaani, ja seuraavaksi huomion kiinnitti vaikuttava kallio, joka kohosi vasemmalla puolella. Viirumäki, tunnisti äitini myöhemmin kuvista. Lippamaisella, rosoisella, pisaroivan ja tuoksuvan kostealla kiviseinällä sykki monenlainen elämä, lähinnä jäkäliä. Metsän ja pilvien lomasta aurinko pääsi läpi niin, että se painoi varjoni kiven kylkeen. Se tuntui vaikuttavalta, ikään kuin korosti sitä tunnetta, että juureni ovat täällä ja olen näissä metsissä tuttu, odotettu ja tervetullut, vaikka en ole koskaan ennen täällä käynyt. Se oli tietenkin vain mielikuva, mutta se lämmitti sydäntä ja sai ajattelemaan, montako kertaa sama aurinko on painanut äitini varjon tuohon samaan elävään kallioseinämään, kun hän on lapsena sisarustensa kanssa ollut matkalla järvelle ja sieltä uimahetken jälkeen takaisin kotiin, nyt minun kotiini. 

Kallion edustalla alas viettävä rinne kasvoi paksulti sammalta, ja sammalen alla tuntui olevan irtokiveä, isoa ja pienempää lohkaretta ja murkulaa. Vietin hyvän hetken kalliota tutkien ja katsellen maisemaa myös sieltä käsin. 

Kiviseinän edustalla pienen matkan päässä maahan oli kaatunut useampi jättimäinen kuusi pienellä alalla. Ne olivat jo karistaneet kaarnojaan, mutta juurakot kohosivat yhä korkeina ja mustina pystyssä, kannatellen puiden runkojakin yhä rintamukseni korkeudella. Kuusien alla maa oli märkää ja kasvit rehevälehtisiä. Piti tutkailla rauhassa, jotta löysin sopivan väylän, jota pitkin oli edes suhteellisen hyvä päästä lorkkimaan tiensä eteenpäin.

Kuusien jälkeen maisema muuttui jälleen. Tällä kertaa melkein puistomaiseksi. Maasto tasoittui ja aavistuksen kuivui eheäksi vihreäksi sammalmatoksi, jota halkoi tässä kohtaa aika selkeästi erottuva kapea polku ja josta puut kasvoivat sievästi ja tilavasti kohti taivasta. Puistomaisuutta korosti Lemikoja, joka oli syönyt sammalet mennessään ja virtasi nyt tummassa, kivisessä ja kapeassa uomassaan alaspäin. Tämä puro oli se, jonka oli tarkoitus toimia viittanani. Se oli paljon kauniimpi kuin olin osannut odottaa, ja sen vesi oli peräisin järvestä, jota etsin. Niinpä lähdin seuraamaan sitä ylävirtaan.

Nyt, ensimmäistä kertaa, erotin kulkevani jonkinlaista ikivanhan kärrypolun pohjaa pitkin. Maastossa, joka oli vanhaa ja selkeää metsää, ei ollenkaan rääsikköistä, erottui vierekkäiset painaumat, joita nyt seurailin. En voi ymmärtää, miten tästä on joskus voitu kärryillä kulkea, kun rinne on niin jyrkkä.

Kärripolku katosi jossain vaiheessa. Koitti viimeinen maisemanvaihdos ennen Lemikjärveä. Puronvarren puistomainen, kostea ja vehreä metsä vaihtui veikeiksi kalliokummuiksi, joita peitti paksu matto harmaita jäkäliä yhdessä sammalen kanssa. Oikeaa Antero Vipusen maastoa. Puusto muuttui ohuiden mäntyjen, kuusien ja koivujen valoisaksi metsäksi, ja kohta järvi jo pilkotti puiden takana. Maisema oli tyystin erilaista kuin matkalla aiemmin tähän mennessä, ja toi elävästi mieleeni Lapin, joskin jäkälää oli enemmän. 

Kaksi pyytä pyrähti minua pakoon saapuessani lähemmäs järven rantaa. Muutoin järvi näytti autiolta. Vaikka tiesin, että sen vastarannalla on pari mökkiä, en onnistunut niitä juuri erottamaan. Upea erämainen paratiisi. Tällaisen rannalla kun joskus saisi asua!

Lemikjärven vesi oli tummaa, mutta ei sameaa. Seisoin rannalla hetken aikaa imemässä paikan tunnelmia mieleeni, tallentamassa päähäni sen näkymystä ja olemusta. Aurinkokin paistoi juuri parahiksi. Nautin kauniista alkusyksyn säästä ja onnistuneesta tutkimusretkestä. Metsä oli osoittautunut paljon kauniimmaksi, monipuolisemmaksi ja mielenkiintoisemmaksi kuin mitä olin osannut odottaa. Osa kulkemastani reitistä, kuten myös tämä kohta järven rannasta, on luonnonsuojelualuetta. Se tuntui hyvältä ja toivon, että alue säilyy koskemattomana.

Jonkin aikaa rannalla seistyäni vilkaisin karttaa ja tein poistumissuunnitelman. Seuraisin järvenrantaa eteenpäin, kunnes tulisi uusi puro, joka johdattaisi minut metsäautotielle. Lähdin matkaan seuraillen kapeaa polkua, joka kohta taas katosi, ja bongasin maasta isojen kivien luota kauriin sarviparin. Mikä löytö! Purokin löytyi, ja viimeinen osuus pois metsän kätköistä olikin sitten sellaista rääsikköä, josta oli vain puskettava väkisin läpi – tämä ei ollut luonnonsuojelualuetta enää, vaan “hoidettua” metsää. Pirstaleiset kauriinpolut onneksi johdattivat eteenpäin matalan ja tiheän puuston läpi. Kohta jo putkahdin metsäautotielle.

Laitoin miehelle viestin ja pyysin tulla poimimaan minut siitä paikasta, missä viimeksi olimme etsineet kantarelleja ja missä viime kesänä kulkiessamme näimme elämämme ensimmäisen mäyrän. Lompsin metsäautotietä eteenpäin, ja pakastepusseillekin tuli lopulta tarvetta, kun sain poimia muutaman erinomaisen keltavahveron mukaani ojanpielestä. Juuri ennen autolle saapumista suuri hiirihaukka liisi vielä yläpuolellani ja kiekaisi mennessään – hiirihaukan huuto on todella erämainen, juuri sellainen kuin elokuvissa. Linnulla oli kaverikiin ylempänä taivaalla. 

Tämä kaikki tuntui melkein yltäkylläiseltä. En ollut lähtenyt hakemaan tältä retkeltä mitään muuta kuin tietoa siitä, millaista maasto on ja miltä järvi näyttää. Mutta olinkin saanut niin paljon, ja ehkä milloinkaan minulla ei ole ollut niin tervetullut olo vieraassa metsässä, kuin nyt täällä.