Saari avaruudessa

Heinikkoisen kasvuston alla metsämaata uurtavat ikivanhat kärrytien urat, jotka saniaisten lehvästö jo peittelee katseilta kätköihin. Uurteissa lepää sateiden ylängölle vuodattama vesi, jota sammal on imenyt paksusti itseensä. Otan pitkiä askeleita harkiten, jotta kengät eivät kastu. Äidiltä lainattu pärekori suhisee heiniä, saniaisia ja katajia vasten tyhjänä. Pääsen kuusimetsän reunaan ja astun sen hämärään.

Kuusimetsän rinne on jyrkkä. Paikoin maa on neulasten peittämä, mutta paikoin näkyvissä on kaunis vihreä sammal. Korkeampi kasvusto jäi valoisammille maille. Mitä korkeammalle matka käy, sitä enemmän valkoinen jäkälä peittää maata kuin avarien kallioiden harteille muuta metsää paksummin satanut ensilmi.

Sammalelta erotan ensimmäiset suppilovahverot. Silmät ja aivot tekevät hetken työtä yhdessä raksuttaen, ja kohta erotan, että sieniä on valtavasti. Suurimmat niistä kämmeneni korkuisia, ja sitten aivan pieniä pikkuruisia, vain tulitikun kokoisia. Kaikissa on kauniin keltaiset varret ja suppilomaiset lakit, joiden alapinta on verisuonimaisilla uurteilla. 

Varret napsahtavat yksi toisensa jälkeen somasti poikki peukalon ja etusormen puristeessa. Pinsettiote, meidän kädellisten onnenpotkumme. 

Sienet ovat kostean liukkaita. Monesta ontosta varresta lirahtaa pisara vettä sormille ennen kuin sieni siirtyy sammalpeitolta kuivaan koriin. Jokaisesta yksilöstä pääsee ilmoille suloinen ääni niiden saapuessa ilmakaaren saattelemana korin tyhjälle pohjalle – pienistä sienistä pääsee ohut rasahdus, suurista täyteläisempi tömähdys. Kauniita, kauniita ääniä. Pyörin ympyrää niin kauan, ettei sieniä enää näy maassa. Jatkan matkaani ja iloitsen, kuinka hyvä tuuri kävi heti alkuunsa.

Rinteessä lepää järkälemäisiä kallioita. Osa laakeita ja harmaankirjavan jäkälän peittämiä; osa lohkareisia, paksun vihreän sammalen ja tippuvien vesinorojen peitossa; sitten on paljasta kallionseinämää, niin pystyä, ettei siitä ole sammal eikä pullea jäkäläkään saanut otetta, vaan märkä ja tuoksuva, paljas kivipinta on näkyvissä. 

Kauriinpolkuja seuraillen etenen ylöspäin. Välillä koko metsän ilma tuntuu värähtävän, kun pyyt ja metsot ottavat minuun etäisyyttä edelläni. Kanalintujen pyöreissä siivissä, niinkin pienissä kuin pyyllä, on jokin omintakeinen ja suuri voima, joka saa koko metsän ilman tärähtämään ja puut resonoimaan niin, ettei kulkija edes tiedä, missä lintu liikkui. Sen kuulee ja tuntee kehossa. 

Silmät tutkaavat maata. Näen monenlaisia sieniä, sellaisiakin, jotka luulen tietäväni syötäviksi, mutta joita en poimi. Olen arka sienestäjä, mutta tunnen tärkeimmät: suppilovahveron – kosteikkovahverokin käy – kantarellin ja mustatorvisienen. Niitä etsin ja poimin. Ryöpättäviä en laiskuudeltani jaksa poimia niin kauan kuin elossa pysyminen ei ole niistä kiinni.

Metsä ympärilläni muuttuu. Taivas on elänyt kohti iltaa, ja punertavanharmaa sävy kertoo siitä, että valoisaa aikaa on jäljellä tältä erää pari tuntia. Varjoisa kuusikko on jäänyt taakseni, ja nyt minua ympäröi selkeästi vanha metsä, joka on saanut jäädä ihmisen hirmuteoilta suojaan varmasti maastonsa vuoksi. Arvelen, että kalliot suojaavat metsän luontoa ihmisen tuholta tehden sen liian vaikeaksi kohteeksi metsäkoneille. Ja metsä elää täysillä, rikkaana! Siinä on helppo kulkea, avara hengittää, avara antaa silmien levätä, lohdullinen lepuuttaa mieltä. Lahopuut ovat saaneet rauhassa kasvatella sammaltakkejaan siinä mihin ovat joskus kaatuneet. Käävät työstävät kaatuneita runkoja hiljaa, sulattavat niitä takaisin osaksi metsänpohjaa. Kiviä kirjovat jäkälät, ja askeleiden alla maa on pehmeä, elävä matto. Tiaiset ja hippiäiset liikkuvat latvuksissa suurena, kimeästi piipittävänä parvena.

Kuljen siksakkia astuen välillä avarammalle kalliolle nauttimaan sen kauneudesta ja etsimään näköalaa alas Kurkelanjärvelle, välillä metsän suojiin etsimään sieniä. Korkealla kalliolla törmään pyöreään kiviröykkiöön ja pohdin, olisiko se muinaishauta, kruunu.

Löydän lisää suppilovahveroita ja osun kolmelle mustatorvisienipaikalle, jotka kirjaan itselleni muistiin. Mustatorvisienistä moni on mennyt jo huonoksi, alkanut lahota ja mädäntyä metsän neulasille. Hirvi on papanoinut keskelle muutamia erinomaisia sieniä, ja jätän ne kasvamaan rauhassa. Mutta osa mustatorvisienistä – ainakin yhden keiton sienet – ovat vielä täydellisen hyviä. Erityisen tyydyttävää on poimia pienempiä, eheitä torvia, soman symmetrisen muotoisia ja ehjiä. Niiden seinämät ovat ohuet, kuin paperia, eikä lakki eroa varresta, vaan se somasti kaartuu ja levenee tasaisesti isommaksi kohti taivasta, kääntäen torvensa ulkoreunat sievästi laskokselle. Helposti napsahtavat nekin juurestaan poikki. Napsin niitä koriin suppilovahveroiden päälle ja ilolla ihastelen korin täyttymistä. Enkä huomaa, että ne värjäävät mustalla sävyllään äidin lainakorin kauniin vaaleita pintoja…

Hiljalleen, hiljalleen mutkitellen ja pysähdellen etenen kohti pohjoista. Tämä paikka alkaa olla minulle jo tuttu ja tiedän hyvin missä olen, vaikka moni kohta ei minusta vielä varsinaisesti näytä tutulta. Löydän yhden kantarellin sieltä, toisen täältä. Mutta ne ovat isoja ja hyviä. Ihaninta on poimia matkaan oikein suuri ja kaunis kantarelli. Puhdistan jokaisen huolella ennen kuin laitan koriin, ja ihailen ja nuuskin niitä. Niin hyvä tuoksu, metsän kulta kiteytynyt kauniiksi, kimmoisaksi ja tuoksuvaksi sieneksi, jota tuntuu hyvältä pitää sormissa, tunnustella, nuuhkia ja katsella. Ihailen jokaista löytämääni kantarellia ja nautin siitä oranssin ja mustan kontrastista, joka vallitsee mustatorvisienien ja kantarellien täyttämässä sienikorissa.

Tulen tutun kallion luo. Alhaalla punertavat Helvetinlammen soiset rannat viininpunaisessa ja oranssinkeltaisessa ruskassa. Vesi on alhaalla, ja vetäytyessään se on paljastanut rantoja helmansa alta aiempaa enemmän. Taivaasta syvää sinistä heijastavaa lammen pintaa rikkovat vain kuusien mustat kuvajaiset sekä satunnaiset lumpeiden lehdet. Lampi on itse asiassa paljon taivasta sinisempi! Ylhäältä saakka näen, kuinka jokin pieni hyönteinen piirtää kuvioita lammen pintaan. Erotan vain sen veteen maalaamat elävät kuviot, en itse eläintä.

Askeleiden alla jäkälä tuntuu kenkienkin läpi märältä. Sen aistii ja ymmärtää, vaikka kenkä tai sukka ei kastu. Kuiva jäkälä rahisee kengänpohjan alla, mutta märkä on hiljaa, tai korkeintaan se turskahtaa vaimeasti kuin sellainen oranssi sieni, jolla ala-asteella pyyhittiin liitutaulu puhtaaksi. Ja silloin tietää, että se on myös liukas. Asettelen jokaisen askeleeni erityisen harkiten, ja varon polkaisemasta jäkälää irti kasvualustastaan. En toivo sen irtoamista yhtään enempää kuin omaa liukastumistanikaan.

Astun sivuun kallion otsalta ja laskeudun hämärään metsään. Juuri ennen valoisan jyrkkää vaihtumista metsän varjoisuuteen ohitan kalliolla kasvavan kilpikaarnaisen männyn, joka erottuu selvästi muista alueen puista. Se on hyvin paksu ja levittää lonkeromaisia oksiaan tuuheana kattona yläpuolellani. Puun oksistosta tulee mieleen taruolento medusa.

Jyrkkä ja kapea, vain vaivoin erottuva eläinten polku johdattaa rinnettä viistosti alas solaan, ja välillä on otettava kädet avuksi. Niihin tarttuu maasta metsän ja elämän tuoksu, ja raikastava viileys tunkeutuu kosteuden mukana sormien väliin. Käsieni lämpö voimistaa tuoksua ja elämän tunnetta. 

Löydän polun varrelta itse kuoleman, valkokärpässienen, joka todella näyttää hohtavan myrkynvalkoisena kuin salamasta sähköä saanut hattivatti mustassa metsässä. Tuntuu todella vaikuttavalta ajatella, että pienikin pala tätä sientä, tuhoajaenkeliä, johtaisi kuolemaan, jota ei voisi perua. Niin pieni eliö suuressa metsässä, valkoinen ja kaunis kappale luontoa on niin suora ja peruuttamaton tie elämästä kuolemaan. En kehtaa edes katsoa sientä liian läheltä, mutta oman aikani sitä ihailen ja suon ajatuksia sen mahtavalle voimalle.

Saavutan solan pohjan ja lähden kävelemään kohti lampea. Rannan lähellä on askellettava heinäpäiseltä, joustavalta mättäältä toiselle, sillä mättäiden välissä vetinen rahkasammal upottaisi syvälle ja pahimmillaan saisi jaloista tukevan tarttumaotteen. Nyt näen lammen rantakallion ensimmäistä kertaa alhaalta päin, ja se on niin komea! Paljon komeampi kuin olin kuvitellutkaan. Erämaisen maiseman kunnioitusta herättävä kivijättiläinen, harmaa ja kova muoto oranssin ja elävän pehmeyden keskellä, sinisen vesipeilin yläpuolella.

Katselen maisemaa hiljaa pitkän aikaa. Tunnen kiitollisuutta siitä, ettei Lapin jääminen taakse elämässäni tarkoittanut erämaaluonnon jäämistä taakse. Kotini vieressä kohoava järviylänkö, jossa vain aniharva asuu ja jonka luontoa kallioinen maasto suojelee ihmiseltä, on erämaa-aarre, jonka helmalle en tiennyt muuttavani, mutta josta nyt tunnen suunnatonta iloa ja kiitollisuutta ja jota en vaihtaisi mihinkään. Ja se on niin täynnä lampia, puroja, solia ja kallioita, ollen kymmeniä kilometrejä pitkä alue Kitulasta Kuivastoon, että tutkimista siinä yksin on minulle vaikka loppuelämäksi. Se on sielunmaisemaani, vesiä metsän keskellä, rauhaa ja yksinoloa. Mahdollisuutta kulkea ilman, että kukaan näkee, ja loputtomasti tilaisuuksia piiloutua nopeasti, jos joku meinaisi nähdä. Juuri sellaisessa maisemassa sisimpäni kehrää syvimmin ja kaikkein tyytyväisimpänä, ja juuri sellainen alue tämä on. Eniten rakastan sitä, että tämän ylängön helmat vahvoine kuusikoineen näkyvät kotini ikkunasta.

Astelen mätäs mättäältä pois lammen rannasta ja jatkan matkaani sen matalammalle kalliorannalle. Metsä muuttuu kuin veitsellä leikaten hämärästä kosteikosta kuivaksi ja valoisaksi mäntykankaaksi, ja kauriinpolku vahvistuu askel askeleelta. Tiedän missä olen, vaikka juuri tällä polulla tai kalliorannalla en ole käynyt koskaan ennen. Se tuntuu hyvältä, tuntea ja hahmottaa tämä paikka. 

Saavutan tutun metsätien ja lähden kulkemaan sitä. Mieheni on tulossa minua vastaan, mutta vielä heinää kasvavan tien pientareelta löydän paljon kantarelleja. Ne ovat pienempiä, vaaleampia ja kuivempia kuin metsän kirkuvanoranssit keltavahverot. Kuivaa kantarellia on erityisen mukava poimia ja puhdistaa. Ne ovat siistin muotoisia ja nahkeita, jalan multainen kärki napsahtaa iloisesti poikki ja sienet saa siistittyä vaikka puhaltelemalla. Löydän niitä paljon, ja suuri kori alkaa olla puolillaan kun poistun metsästä hieman ennen iltahämärän saapumista.