Saari avaruudessa

Ruonan nimi on kiirinyt korviini usein, ja silmiinikin, sillä tienviitta jos toinenkin ohjaa Ruonaan tai Ruonankorventielle. Suomusjärven kirkonkylän kupeessa lainehtii Iso-Ruona, mutta syvemmällä ylängöllä on myös pienempi Ruonajärvi ja muutaman savun Ruona-niminen talokeskittymä. Ruona tarkoittaa saameksi vihreää ja olen miettinyt, lukeutuuko Suomusjärven Ruonan kulmakunta niihin täkäläisiin paikkoihin, joiden nimen juuret ovat saamessa (kuten Angelniemellä esimerkiksi).

Yöllä myrskysi niin, että kivitalon savupiippu humisi voimalla. Lähdimme aamupäivällä tekemään kävelyn Ruonankorpeen. Oli edelleen hirveä tuuli ja jäätävän kylmä, mutta ei sentään satanut.

Ruonaan johtavalle tielle emme aiemmin olleetkaan ajelleet, koska se on niin kapea ja pieni, että olimme tulkinneet sen vain mökkitieksi. Tie kuitenkin jatkui ja jatkui, kuten kartta oli kertonut, ja olisi jatkunut vielä pidemmällekin, mutta me jätimme auton hiekkakuopille ja lähdimme siitä maastoon.

Juuri kun pääsin sanomasta, että sienikori oli mukanani vain henkisenä tukena, ”varmuuden vuoksi”, niin emme olleet vielä 50 metriä kulkeneet, kun jo löytyivät ensimmäiset mustatorvisienet. Ja niiden lähellä upea kiviportti odotti meitä kulkemaan lävitseen.

Yllä ja alla kuvat portista kahdesta eri suunnasta. Kaksi valtavaa siirtolohkaretta oli jättänyt väliinsä louhikkoisen ja sammaleisen käytävän. Molempien alla oli myös matalat onkalot vaikka supille tai mäyrälle pitää sääsuojaa.

Maasto jatkui kallioisena ja jäkäläisenä mäntymetsänä. Suppilovahveroita löytyi sieltä täältä. Yhdessä kohtaa maastossa oli kuin pieni kuru, jonka pohjalla kasvoi avaraa metsää ja josta oli hauska kulkea läpi. Näytti aivan kuin Lapilta, paitsi jäkälää oli niin paljon ja kalliot olivat yhtenäisiä kiviseinämiä rosoisen rakan sijaan.

Jonkin matkaa kuljettuamme edessä metsän takana häämötti inha hakkuuaukea, ja kaarsimme vasemmalle pois sen suunnasta. Siellä vastassa oli kuin veitsellä leikaten täysin toisenlainen maailma, tiheä ja varjoisa kuusikko, jonka halki virtasi solisevia puroja. Purojen vesi oli kirkasta, ja niiden törmäät olivat kirkuvanvihreän sammalen upeassa peitossa.

Puronylityksen jälkeen tiheärisuinen kuusikko jatkui vain hetken, ennen kuin metsä taas selkeni. Seurasimme kauriinpolkua, ja jälleen onni potkaisi: polulla lepäsi ensin yksi, sitten toinen valkohännän sarvi. Polun poikki oli kaatunut puu ja aprikoimme, että kauris oli pökkinyt sarvensa irti siinä. Nyt sarvia on muutaman viikon sisään löytynyt yhteensä jo kuusi. Tämä Sarvipari oli ehjä ja hyväkuntoinen, ei ole kovin kauaa ehtinyt maassa levätä, kun ei ollut ehtinyt edes vihertyä.

Kuljimme kallionkyljen ja tiheän kuusikon välissä polkua eteenpäin.

Sitten koittikin reitin kaunein maisema, pieni metsälampi. Paskalampi luki kartalla, kuka lie nimennyt niin rumasti! Tosin rannalta käsin veden pohja näytti samanlaiselta pohjattomalta haisevalta hötöltä kuin mihin olen snorklaamaan mennessä uponnut nivusia myöten mm. Iso-Valkeella ja Pahikkojärvellä. Ehkä nimi tulee siitä.

Lammen vesi oli tummaa ja rannat ruskassa. Pehmeät ja märät rannat suojasivat lampea liian läheiseltä kosketukselta. Ihailimme sitä metsän reunalta, missä maa oli vielä melko kuivaa. Kova tuuli teki lammen pinnasta karhean näköisen ja lörpytti lumpeenlehtiä pystyyn niin, että hetken luulimme niitä vesilinnuiksi.

Tunsin suurta kiitollisuutta, että näin kaunis paikka on lähellä kotiani. Ja kiitollisuutta myös siitä, miten laaja ja kaunis ylänkö on. Haluan tutustua siihen perinpohjin, niin, että jos joskus rakas metsä jostain kaadetaan, minulla on ainakin kymmenen tuttua yhtä rakasta metsää lohduttamassa. Ylängöllä on luonnonsuojelualueita siellä täällä, mutta ne ovat pieniä ja pirstaleisia. Tehokkaammin kuin suojelustatus, ylänköä suojaa vaikea maasto, paikoin kalliot ja paikoin märkyys.

Lammen ohitettuamme tulimmekin harvennettuun mäntypeltoon, jonka pohjalla metsäkoneiden uurteet erottuivat. Hirveästi oli jäänyt käsivarrenpaksuista puuta sinne tänne pitkin kunttaa. Haaskoa.

Pian olimme takaisin metsäautotiellä, jota pitkin kuljimme takaisin autolle. Sienisaalis oli matkan aikana kertynyt hurjaksi, kori oli melkein täynnä. Vielä viime metreillä oli sinne löytynyt parikymmentä kantarelliakin suppilovahveroiden ja mustatorvisienten sekaan. Lammen rannalla olin ummistanut silmäni karpaloilta, sillä pussia ei ollut mukana.

Mustatorvisienistä tein keiton heti paria tuntia myöhemmin, suppilovahveroista ison osan lahjoitin tädille naapuriin. Pakastin alkaa jo pullistella sienistä, vaikka lokakuu ei ole edes puolivälissä. Ja jos tätä tahtia jatkan ylängön läpikäyntiä, sieniä tulee vielä kertymään – en osaa kuvitella, että kulkisin niistä vain ohi.

Ruonankorven seutu vaikutti erittäin hienolta ja mielenkiintoiselta. Raapaisimme vasta hädin tuskin pintaa siellä, ja odotan innolla seuraavaa tutkimusretkeä. Samassa ilmansuunnassa (karkeasti) on muuten myös Kirkkomäki, sen nimi ja piirteet maastokartalla antavat olettaa, että kyseessä voisi olla todella jylhä paikka.