Iltakävelyllä huomasin kuunvalon nielevän pilvettömän taivaan tähdet taakseen. Taivaan siniselle peitolle ei yhdessä täydenkuun valon kanssa montaakaan tähteä mahdu, vain kirkkaimmat, kuten Capella ja Vega, sekä planeetat, kuten Mars ja Jupiter. Kuu olikin lähes täysi, ja halusin lenkin jälkeen käydä vielä koskella katsomassa, miltä kosken metsä ja virta näyttävät täydenkuun valossa näin sydäntalvella.
Mies antoi minulle kyydin, niin ei tarvinnut raahata painavaa kameran jalustaa mukana sitä parin kilometrin matkaa, joka kotimme ja kosken välillä venyy. Nousin autosta aution myllyn tumman hahmon edustalla, kosken tasaisen ja taukoamattoman kohinan peitellessä talvi-illan hiljaisuuden huolellisesti alleen. Sovin miehen kanssa, että tulee tunnin päästä hakemaan.
Kokeilin jalalla penkkaa – hanki kantoi kuin teräs, kuten olin kyllä tiennytkin. Kivikovaksi lauhojen säiden aikaan muuttunut ja tiiviiksi painunut lumi oli saanut hiljattain päälleen tuoretta vitihuntua, mutta vain hieman. Pystyin askeltamaan varmoin askelein metsän puolelle.
Olin tapojeni mukaan unohtanut otsalampun. Mies oli autosta antanut taskulampun matkaani varoilta, mutta se sai pysyä taskussa. Kuu valaisi kirkkaasti ja lumihanki toisti sen valoa. Jokainen pienikin oksa oli kyllä erotettavissa ja siten hallitusti väistettävissä, ja koskenrannan maaston muodot erottuivat niin ikään selkeinä. Valkoinen hanki ja musta virta piirsivät välilleen selkeän rajan, jossa ei ollut välivaiheita.
Nautin kuitenkin aina siitä tunteesta, kun silmät tuntuvat melkein oikeasti suurenevan, kun ne joutuvat näkemään ja tarkentamaan hämärässä. Siitä tulee jotenkin niin… Jotenkin niin elävä olo. Ajatukset eivät harhaile, vaan se on kuin meditaatiota, varsinkin jos liikkuu luonnon maastossa eikä vaikkapa hiekkatiellä.
Kosken kuohuihin päänsä laskenut suuri oksa oli kasvattanut painavat jääpatit virran syliin ja heilui virran mukana. Sininen yötaivas kohosi kauniina ja satunnaisten tähtien tuikittamana lumisen metsän ja sen korkeiden, ylväiden leppien yllä. Näky oli kaunis. Rakastan tätä paikkaa, enkä vähiten siksi, että suvullanikin on historiaa sen kanssa. Tämä paikka, tämän virran voima ja sen äärellä seisova mylly ovat olleet tärkeitä isovanhemmilleni ja heidän lapsilleen. Haluaisin koota äitini ja isäni sekä heidän sisarustensa muistoja täältä. Edes pieniä katkelmia, tarinansykäyksiä sieltä täältä… Sellaisia haluaisin pelastaa muistoista kirjoituksiksi, jotta ajan armoton virta ei niitä lopulta upottaisi.
Pakkanen nipisteli sormia, sitä oli reilut kymmenen astetta. Muutoin olin osannut pukeutua, mutta luoja nähköön, etelän kosteassa talvessa -10 on takuulla kylmemmän tuntuinen kuin Lapissa. Aika kului kuitenkin joutuisaan. Vaihdoin välillä paikkaa, ja sillä aikaa kun kamera kuvasi, minä tungin sormet taskuihin lämpiämään ja katselin ohi juoksevaa veden virtaa sekä sitä, kuinka puiden pitkät, hontelot oksat, jotka kaartuivat kauas virran ylle, heiluivat hienoisesti.
Tunnin lähestyessä loppuaan huomasin maailman värien muuttuvan. Valkoinen pilvipeite salli kyllä Kuun näkyä lävitseen ja valaista maan, mutta syvänsinisen avaruuden viimeisinekin näkyvine tähtineen se peitti armotta taakseen. Kuvista alkoi tulla kuin mustavalkoisia. Pakkasin kameran koriin, laitoin jalustan nippuun ja siirryin takaisin tielle, josta paluukyyti minut kohta noutikin.
Tämä oli ollut ihana hetki Aneriojoen rannalla.
Saari avaruudessa 