Samoilin eilen kolmisen tuntia yli pitkulaisen ja korkean kallioharjanteen, Kuvastusmäen, joka johdatti minut Ruonankorven uumenista Tynnärlammen luo. Lähdin harjanteen pohjoispäästä maastoon, ja aikeena oli kulkea mäen idänpuolesta helmaa pitkin sieniä poimien. Kuitenkin mäen luiskamainen, kauniisti jäkälää kasvava pää houkutti minut heti alusta nousemaan sittenkin ylös rinteeseen ja kulkemaan sen harjalla. Sieniä siellä ei ollut, paitsi satunnaisia kantarelleja, mutta se oli sitten jo toissijaista.
Vaikka alhaalla metsässä oli jo lokakuisen iltapäivän varjoisa hämy, mäki oli niin korkea, että kirkas aurinko paistoi minulle lähes koko matkan. Sen valo tuli luokseni mäntyjen ja kelopuiden lomitse, lämmittikin hieman, ja häikäisi ihanasti silmiä – tunne, jota Lapin talvissa välillä kaipasin. Aurinko heitti varjoni kallion sammalille ja puiden kylkiin. Varjo kulki uskollisesti mukana koko matkan mäen harjanteella.
Rinteellä oli muutamia kosteikkoisia lämpäreitä, joissa juolukka oli täydessä ruskassa. Löysin myös valtavan kirjon erilaisia sammaleita ja jäkäliä, jotka kirjavana mattona levittäytyivät kallionlaella loppumattomana kudelmana. Siellä täällä oli jälkiä hirvestä ja kauriista, papanoita ja painaumia. Paikoin näin jäkälässä myös outoja uramaisia painanteita – aivan kuin joku olisi hiihtänyt siellä. En keksi, mistä oli kyse. Ei kai viime talven hiihto lumella voisi yhä erottua niin teräväpiirteisesti sammalessa ja jäkälässä, vai voisiko?
Kelopuita oli paljon ja tunnelma erämainen. Alkumatkan oli tyystin hiljaista, sitten jossain vaiheessa alkoi kuulua korppien ääntelyä. Ei sellaista tyypillistä rauhallista, vaan niillä oli jokin metakka meneillään. Kun sitten kuljin edemmäs, aloin jossain vaiheessa kuulla koneen ääniä, ja mietin, olisiko se metsäkone. Sitäkö korpit huusivat? Toivottavasti kyse oli jostain muusta.
Löysin muutamia hienoja kivi- ja kalliomuodostelmia. Alla niistä yksi, ja toisessa oli kallio muodostanut kuin jonkinlaisen kaarevan valtaistuimen tai poteron, yli metrin korkuisen kivikainalon.
Etelään päin päästyä meinasin koko ajan kantata liikaa vasemmalle, siis itään. Eipä tuo haitannut, löysin pari hyvää sienipaikkaa ja yhteensä jopa kolme valkohännän sarvea sekä näin komean ukkometson. Jossain vaiheessa näkimiin tuli hieman jo heinikkoinen Ruonantien sivuhaara, ja tiesin olevani liian idässä. Uteliaisuus ajoi kuitenkin eteenpäin, ja maasto oli onneksi suhteellisen helppokulkuista, vaikka jossain vaiheessa olin laskeutunut harjanteelta alemmas aiempaa tiheämpään metsään.
Kallionlaen hieman madaltuessa oikealla puolellani, lähdin ylittämään sitä päästäkseni oikeaan paikkaan. Jouduin puskemaan läpi matalan rääsikön, jossa kasvoi nuoria kuusia ja koivuja. Puron kova kohina ruokki uteliaisuutta ja houkutti luokseen, ja rääsikön laidalta löysinkin mitä kauneimman, elinvoimaisen, kirkasvetisen puron, jonka pääsin helposti ylittämään. Mutta miten kummassa metsän on saanut hakata aivan puroon kiinni saakka? Eikö välissä pitäisi olla jonkinlainen suojavyöhyke?
Päätin, että purolle tulen uudelleen kunnon kameroiden kanssa. Katselin ja kuuntelin sitä nytkin pitkän aikaa, ja seurailin alavirtaan, missä se mutkitteli kauniisti.
Puron vastarannalla kohosi eheä sammalkuusikko, joka lohdutti puupeltojen jälkeen. Tupsahdin pikkuruiselle heinää kasvavalle tielle, jonka luulin olevan Tynnärlammentien viimeisiä rippeitä, mutta kas vain, se olikin yhä Ruonantie. Nopea vilkaisu karttaan paljasti, että olin edelleen väärässä suunnassa. Onneksi kartta paljasti myös, että juuri tuo äsken tapaamani puro olisi tieviittani. Harpoin kuusimetsän poikki puron ääntä seuraten vain pienen matkaa, ehkä sata metriä, ja tulin oikealle tielle. Siellä minua oli vastassa iltaan jo pukeutunut peilityyni Tynnärlammi.
Puoliso tuli minua tietä pitkin vastaan. Katsaus koriin paljasti, että sarvien lisäksi oli metsästä löytynyt myös melko suuria kantarelleja.
Saari avaruudessa 