Kun maastokartalla kohteen nimi on kirkko, tietää se usein jotain poikkeuksellisen mielenkiintoista. Niinpä kun löysin ylängön kartalta nimen Kannikankirkko, päätin, että siellä pitää käydä aivan vasiten. Viikonloppuna lähdin käymään, sienikori matkassa.
Jätin auton levikkeelle jonkin matkan päähän. Olin päättänyt kulkea kohteeseen tien sijaan metsän läpi. Näin saisin sienikoriin varmemmin täytettä sekä samalla liikuntaa, ja mikä tärkeintä, näkisin enemmän itse metsää ja maastoa. Sitä paitsi lähemmäs vievä tie vei mökeille. Sitä ei ollut puomitettu, mutta ajatus autolla ajamisesta tuntui sittenkin tunkeilevalta.
Metsä oli kaunista, ja syysaurinko valaisi sitä ihanasti. Siellä täällä oli kallioisia kumpuja ja niiden välissä kosteampaa ryteikköä, jonka pohjalla seisoi litimärkä rahkasammalvaippa.
Suppilovahveroita löytyi paljon. Ne olivat niin kosteita että oikein litisivät vettä, vaikka monin paikoin tänä syksynä olen löytänyt melkein pystyynkuivuneita suppiksia.
Jonkin matkaa samoiltuani ja metsän kauneutta ihasteltuani saavuin hakatun metsän ääreen. Kaikkea ei ollut kaadettu, mutta metsäkone oli raadellut kammottavat, leveät, lohduttomat tuhon jäljet kunttaan. Metsän ja puupellon rajalta löysin valkohännän irtosarven – neljännen tälle kesää.
Jonkin ajan kuluttua sain Kannikankirkon näkyviin.
Kivimöhkö kohosi suosta, joka tuoksui voimakkaasti juolukoilta, viileydeltä ja syksyltä. Kallio oli paikoin pystysuora ja yhtenäinen, aivan kuten olin arvellutkin. Yllä olevassa kuvassa on sienikorini mittasuhteena.
Kuvat eivät millään lailla tee oikeutta paikan mittasuhteille. Kirkko oli todella vaikuttava, ja hienoa kontastia sille toi se, että se kohosi lammen ja suon välissä, siis täysin erillisenä kokonaisuutenaan muuten tasaisesta, ei-kallioisesta maastosta. Kuin kivilinna, tai no, kivikirkko, metsässä.
Hetken harkinnan jälkeen lähdin kiertämään kirkkoa sen eteläpuolelta. Kuva yllä. Siellä vastassa ei ollut pystysuoraa kiviseinää, vaan loivempi rinne, josta pääsi helposti kiipeämään ylös.
Silloin tuli myös itse Kannikka-lampi näkyviin. Erämaista vaikutelmaa rikkoi se, että lammen rannalla erottui muutamakin mökki. Ihmisiä ei kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut. Kiipesin Kannikankirkon korkeimmalle laelle, erillinen kallionyppyrä (alla kuvassa) erottui muusta laesta selkeästi korkeimpana.
Mitään erityisiä näköaloja sieltä ei kuitenkaan ollut, toisella puolella kohosivat puiden latvat ja toisella puolella metsäinen kirkonrinne vietti alas lampeen.
Laskeuduin kirkolta alas vastakkaiselta puolelta kuin mitä olin sinne noussut. Paluumatkan taitoin tietä pitkin kävellen, ja siinä suuri palokärkikoiras lehahti vielä todella lähelle puuhun.
Kannikankirkon vaikuttavin osuus oli mielestäni pystysuora, korkea kiviseinämä sen takapuolella suota vasten. Rannasta pääsisi varmasti uimaankin, ehkä joskus käynkin.
Alueella oli kapeita polkuja, joiden oletan olevan kauriiden ja mökkiläisten yhteiskäytössä.
Äitini muisti kuulleensa isänsä puhuneen Kannikasta, mutta lapsen korviin paikka oli kuulostanut todella kaukaiselta erämaalta. Myös isälleni Kannikan nimi oli tuttu, ja hän kertoi oman isänsä liikkuneen tällä ylängöllä ja sen lammilla sujuvasti ilman karttaa. Tämä tieto teki minuun vaikutuksen. Isäni isä on jäänyt minulle isovanhemmistani kaukaisimmaksi, emmekä ole koskaan tavanneet. Nyt kuitenkin sain tietää, että tällä ylängöllä kulkiessani kuljenkin hänen jalanjäljissään. Syntyi vahva silta tuntemattomaan isoisääni, voimakkaalta tuntuva yhteys leimahti kuin tyhjästä. Nyt ajatus sekä hänestä että äitini isästä kulkee mukanani, kun kuljen ylängöllä.
Saari avaruudessa 