Jäähyväisretki Puljutunturille

Kirjoitettu julkaissut Jonna Saari

Rakkaimmaksi retkikohteeksi noussut Puljutunturi piti ehdottomasti saada hyvästellä, joten kävimme siellä eilen illalla. Oli lämmin kevätilta, aurinko paistoi ja tuulenvire oli maltillinen, ei nyt aivan lämmin, mutta ei varsinaisesti kylmäkään. Joel lähti liikkeelle pyörällä ja minä musiikin kanssa kävellen.

Siinä rinnettä ylös noustessa muistelin niitä lukuisia retkiä, joita vuosien saatossa on tullut tehtyä tänne. Jostain syystä esimerkiksi viimeinen retki Pallaksella ei sen suuremmin sydäntä puristanut, mutta Puljutunturin hyvästely tuntui huomattavasti raastavammalta, henkilökohtaiselta, haikealta ja vaikealta. Luopumisen tuska oli suuri ja aito.

Katselin erämaata ja päätin – ihan vain tunnemyrskyssä rypemisen nimissä – lisätä jo valmiiksi yltäkylläistä haikeutta kuuntelemalla niitä kappaleita, joita kuuntelin paljon ensimmäisenä syksynäni Lapissa. Katarina Rimpin Julevädnu, Kevin Boinen Drømmeland, Duolva Duottarin Mannan geasi, Mari Boinen Vuoi vuoi me, Slincrazen Varjalan… Siinä horisonttiin tuijotellessa pystyin hetken aikaa aistimaan sen Lapin taian, joka ensimmäisenä vuotenani oli niin vahvasti läsnä. Pystyin hetkeksi kokemaan taas sen tunteen ja mielentilan, jossa Lappi näyttäytyi täydellisen mystisenä, myyttisenä ja ihmeellisenä, kuin maana, joka ei ollut siitä samasta maailmasta, jossa aiemmin olin elänyt. Maana, jossa saivomaailma oli aivan yhtä totta kuin maanpäällinenkin maailma, ja joka eli aivan omaa aikaansa, omaa rytmiään ja omaa todellisuuttaan muun maailman tuulilta piilossa, suojassa.

Näin metsää, soita, vaaroja ja tuntureita silmän kantamattomiin ja tiesin, että jossain siellä katseeni suunnassa olivat Inari ja Utsjoki erämaineen. Musiikki tempaisi mieleni siitä Puljutunturin lempeän loivalta reunalta vuosien taakse Tenon rinteille hetkiin, jotka muuttivat elämäni. Hetkiin, jolloin ymmärsin, että elämässä on niin paljon enemmän kuin mistä koskaan olin osannut edes unelmoida, ja että Lappi antaisi sen kaiken minulle nyt, kun olin saapunut sen luo.

Ja ne samat hetket olivat myös niitä hetkiä, jolloin koin luopumisen tuskaa toiseen suuntaan. Varsinkin aivan alussa minulla oli ikävä kotia ja perhettä, vaikka samaan aikaan Lappi lumosi sydämen täydeltä. Se kaikki oli niin kovin paljon yhdelle ihmismielelle, mutta kaiken otin vastaan ja kaikesta siitä olen nyt äärimmäisen kiitollinen. Ja tiedostin myös, että ilman jälleen edessä olevaa uutta luopumista en varmaankaan olisi siinä tunturin rinteellä tuntenut nyt juuri mitään. Olisin ihaillut luonnon kauneutta ja kevään saapumista ja nauttinut rauhasta, mutta kaikki ne väkevimmät tunteet, jotka saavat sydämen puristumaan ja räjähtämään yhtä aikaisesta onnesta ja ikävästä, olisivat jääneet kokematta, jos tämä olisi ollut vain tavallinen retki muiden joukossa, jos lähtö täältä ei olisi kulman takana.

Saavuin lempikuuseni luo. Se on lempipuuni koko Lapissa, puu, johon ihastuin jo vuonna 2015, kun kävin täällä ensimmäisen kerran. Se on vankka kuusi, jolla on tavattoman tuuhea oksisto, vaikka sen latva on katkennut jo aikoja sitten. Minulle tästä puusta on tullut yksi Lapin tärkeimmistä ankkuripaikoista, paikka, jonne palatessaan mieli rauhoittuu ja tulee kotoisa ja turvallinen olo. Se on kuin vanha ystävä, jonka voi luottaa aina ole olevan siellä polun varrella.

Pyysin Joelia ottamaan minusta kuvan kuuseni kanssa.

Olen kuvannut kuusta monesti ja käynyt pitämässä sitä oksasta aina ohi kulkiessa. Koskaan en pysähtymättä ole ohitse pyyhältänyt. Joskus on tykkylumen aikaan käynyt niin, että en ole löytänyt sitä, vaikka olen ristiin rastiin lumikenkäillyt alueella – mutta on siellä sentään talvellakin tullut pariin otteeseen oikealle paikalle löydettyä.

Päätin kuvata kuusta nyt joka kulmasta, jotta saan sen tallennettua itselleni mukaan myös muuten kuin sydämen ja muistojen tasolla. Vanhuus ei tule yksin kelollekaan, joten kuka tietää, missä kunnossa puu on, jos joskus palaan tänne vielä. Halusin ottaa siitä kuvia läheltä ja kaukaa, ikuistaa sen kuivankäppyräiset, mustat ja hopeiset yksityiskohdat sekä maiseman, jossa kuusi seisoo.

Poimin kuusen alta maahan pudonneen pienen oksan reppuun. Halusin muiston mukaani. Autossa huomasin sitten illalla, että aurinkolasini olivat jääneet jonnekin kuusen juurelle. Se olikin siis vaihtokauppa.

Rinteen lampi oli sula, kirkas ja tyyni. Muistelin retkeä kun kerran tulin tänne yksin ja kävin snorklaamassa lammessa. Kirkas vesi muuttui hetkessä sameaksi, kun polkaisin pohjasta tomua liikkeelle. Vedenalainen maailma oli muutenkin karu, mutta retkestä jäi ihana muisto, koska oli lämmintä ja aurinkoista ja kaikki oli ihanaa ja rauhallista.

Pidimme Joelin kanssa taukoa laavulla. Emme tulistelleet, ihailimme vain maisemaa ja muistelimme yhteisiä retkiämme täällä. Kun olemme käyneet täällä yhdessä, on useimmiten ollut talvi. Olemme katselleet revontulia ja tähtiä ja horisontissa tuikkivia pikkukyliä sinipimeän erämaan sylissä. Essinkin kanssa olen täällä käynyt, ja Nellan ja Riikan ja Lauran ja Oonan ja Karoliinan ja vanhempieni, ja monta kertaa yksin. Niin hyviä muistoja monta ❤

Muistoja Puljulta

Laavulle ei osunut tuulenvire lainkaan, siinä oli keväisen lämmintä ja mukavaa. Sinne oli tuotu uusi vieraskirja postilaatikoineen, kirjoitin siihen muutaman rivin. Freefall awaits the brave, kirjasin loppuun.

Sitten aloitimme paluumatkan. Joel meni menojaan, minä hidastelin. Käännyin aina muutaman askeleen välein katsomaan taakse jäävää maisemaa, lampea, tunturia, rantaa, laavua.

Saavuin kuusen luo ja pysähdyin jäähyväisille. Tällä retkellä puuhun kiteytyi mielessäni kaikki mistä olen luopumassa, ja sen hyvästely osoittautui kaikkein vaikeimmaksi hetkeksi. Seisoin puun alla pitämässä sitä oksasta, kiittämässä puuta ja koko Lappia mielessäni ja nieleskelemässä itkua. Heippa, kuiskasin sitten lähtiessä, mutta käännyin vielä muutaman kerran katsomaan taakseni.

Paluumatkalla seisoin rinteellä vielä Élanin verran katsomassa maisemaa. Halusin valita sen kappaleen, jotta olo ei olisi liian surullinen vaan voimakas ja toiveikas. En halunnut surun jäävän viimeiseksi muistoksi rakkaalta tunturilta, vaan elämänilon. Niin monta kertaa olen Élania täällä kuunnellut ja tuntenut sielun piehtaroivan onnessa, enkä halunnut tämän kerran tekevän siihen poikkeusta. Se tuntui hyvältä, muistot sekä uudet tuulet toivat iloa, ja hetki tuntui hyvältä.

Kiitos kaikesta Puljutunturi, ensi kertaan ❤