Talvipäivänseisaus & joulu

Tällä viikolla tehtiin talvipäivänseisauksen iltana jo pitkään suunniteltu iltareissu tunturiin. Pakkasta oli 25 astetta, mutta koska taivas oli kirkas ja molemmilla oli inspistä lähteä, emme antaneet kylmän haitata. Sitä paitsi tunturissa ylempänähän yleensä on lämpimämpää kuin alhaalla, ja niin tälläkin kertaa.

Erämaata halkova tie oli hiljainen, ketään ei tullut puolen tunnin ajomatkalla vastaan. Kuu valaisi kuusikoita ja matkasimme huipulle, laakealle laelle, jossa vain yksittäiset tykkylumiset puut vartioivat maisemaa.

Olin jo kesällä saanut päähäni haluta itsestäni kuvan, jossa olen puun seurassa avaruuden alla. Kuva symboloisi minulle kaikkea sitä suurta minkä olen viime vuosina alkanut hieman sisäistää… Olisimme siinä puun kanssa kahden edustamassa maapallon elämää, evoluution kaksi eri haaraa, sukulaiset. Ja kaiken yllä avaruus, kotimme ja elomme lähde, tähdet, joiden pölystä me molemmat koostumme.

Kuvasta tuli hieman erilainen kuin olin mielessäni kuvitellut, mutta oikeastaan vielä hauskempi. Puu, johon silmäni iskin, oli suurempi kuin olin ajatellut, ja kenotti hauskasti yksinäisenä tunturin rinteessä. Aseteltuani kameran jalustalle, Kuu sattui osumaan juuri mainioon kohtaan puun latvaan – tämä oli täysi sattuma, mistä olin kyllä iloinen. Lumihanki oli melko syvää ja kantoi paikoin hyvin, paikoin ei lainkaan, paikoin se oli kovaa ja paikoin pehmeää. Olen ihan varma, että jos olisin vasiten alkanut asettaa kameraa niin, että Kuu osuisi puun latvaan, en olisi siinä onnistunut. Tuuri toi siis oman hauskan säväyksensä kuvaan.

Ja mikä parasta, sain viettää ihanan hetken tykkylumipuun seurassa, kirkkaassa kuutamossa tunturin laella. Kosketin höyhenenkevyesti puun lumipintaa – tykkylumi on raskas taakka puulle kantaa, en halunnut mitenkään häiritä, olin oikein varovainen. Herätti suurta kunnioitusta katsoa yläpuolella kaartuvaa puuta, sen kuunvalossa kimaltelevaa paksua lumi- ja jääkuorta, se todella oli hiljainen jättiläinen. Lumi- ja jääkuoren alla sykki elämä, vaikkakin talven hiljentämä niin voimakas elämä kuitenkin, sukulainen vuosimiljardien takaa.

Toisenkin kuvamuiston halusin ottaa tällä retkellä. Meillä on ensi viikolla seitsenvuotispäivä, joten oli kiva taas pitkästä aikaa ottaa pieni yhteiskuva, kun kerran niin kauniilla paikalla olimme ja hauskalla retkellä kahdestamme, rauhassa, kaukana kaikesta. Kotona kuvaa katsellessa vasta huomasin, että emme suinkaan olleetkaan kuvassa kahdestaan, vaan mukaan olivat osuneet myös Herkules, Karhunvartija, Iso Karhu, Ajokoirat ja Pohjan Kruunu.

Minä astelin kuvaan edeltä ja mieheni tuli perästä. Oli hauskaa, että hän sattui kulkemaan minun jälkiäni – siitäkin tuli kuvaan suunnittelematon ja minusta ihana symboliikka, että meihin kahteen johtaa vain yhdet jäljet. Tykkään tuosta kuvasta tosi paljon, on ihana edes joskuskin saada yhteisiä kuvamuistoja jostain hienoista paikoista ja hetkistä joita ollaan yhdessä saatu kokea.

Joulua emme ole mitenkään erityisesti viettäneet, emme kumpikaan ole joulusta sen suuremmin kiinnostuneita, eikä ole sitten tullut tehtyä mitään jouluvalmistelujakaan tai laitettua jouluruokia (kävimme pizzalla). Joulukoristeita en edes omista, en ole kokenut tarvetta hankkia.

Aattona kävin kuitenkin lumikenkäilemässä Levillä. Olin katsonut kymmenen päivän ennusteesta että aaton pitäisi olla ainoa kirkas päivä, joten sen innoittamana päätin lähteä pienelle retkelle.

Levillähän nyt ei varsinaisesti tarvitse pelätä joutuvansa pois ihmisten ilmoilta, joka suunnassa on näkyvissä jos jonkinlaista tolppaa, vaijeria, autoilijaa, laskettelijaa, hissiä ja muuta. Löysin kuitenkin oman pienen reittini tykkylumipuiden – vai pitäisikö sanoa tykkilumipuiden – keskeltä, koskemattomasta hangesta, eikä sillä kyseisellä kaistaleella ollut ketään muita, kun pysyttelin autotien ja rinteen välissä. Satunnaisia jälkiä oli jäniksestä, hiihtäjästä ja toisesta lumikenkäilijästäkin, mutta kukaan muu ei ollut maastossa tällä alueella nyt, se tuntui hyvältä.

Kuu loisti Pallasten yllä ja aurinko taivaan toisella puolella, tosin auringosta näkyi vain tulenoranssi hehku, itse tähti oli pilvien takana. Uskon, että se olisi sieltä ylhäältä näkynyt, jos olisi ollut kirkasta sillä suunnalla.

Hain viimalta suojaa lumisten puiden kainaloista ja kuljeskelin mihin suuntaan milloinkin mieli teki. Hanki kantoi välillä paremmin ja välillä huonommin, mutta rämpiä ei tarvinnut ja kulku oli mukavaa kylmästä pohjoistuulesta huolimatta. Oli hyvä olla ja kiva kulkea.

Illalla lähdimme vielä pienelle kelkkaretkelle läheisen järven jäälle. On kiva istua kyydissä kun mies ajaa, tykkään siitä. Siinä voi upota omiin ajatuksiinsa, katsoa kelkan valojen valaisemia puita pimeässä maisemassa ja välillä jokunen jänis tai riekkokin osuu näkyviin.

Mies meni kodalle paistamaan makkaroita, itse kävelin järven jäälle. Joku oli ajellut siellä kelkalla silmukoita, kovaa jälkeä pitkin oli hyvä kävellä. Pohjan portti värisi haaleana pohjoistaivaalla, Linnunrata kaareutui suoraan yllä.

Linnunradan kuvaaminen on paljon vaikeampaa kuin revontulien, muutaman kerran vuodessa jaksan yrittää kehittyä siinä ja tämä oli taas yksi niistä kerroista. Kameran näytöllä kuvat näyttävät täydellisen upeilta, mutta koneelta katsottaessa niistä tuntuu hävinneen kaikki voima ja valo. Joitakin kuvia kuitenkin sain joista tykkään. Varsinkin alla vasemmalla olevasta kuvasta tuli jännä, kun ohut pilvikerros heijastaa alla olevan pikkukylän valoja, efekti on hieno. Oikean puolen kuvassa alla metsässä tuikkivat valot tulevat kodalta.

Jäälläkin puhalsi kylmä tuuli, mutta vaatetta oli päällä niin monta kerrosta, että ei se päässyt nipistelemään kuin sormia.

Tänään oon pessy pyykkiä ja siivoillut, laittanut ruokaa ja tuulettanut sänkyvaatteita. Illalla katsotaan dvd:ltä keikka.

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

%d bloggaajaa tykkää tästä: