Musiikin kanssa tunturissa ja ajatuksia tästä talvesta

Lähdin lauantaina ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin yksin tunturiin. Päivät ovat jo niin pitkiä, että matkaan ei tarvitse lähteä anivarhaisella. Niinpä nousin yhdessä auringon kanssa – se nousee metsän takaa puoli kymmeneltä – ja join rauhassa aamukahvia. Vasta puolilta päivin lähdin kotoa. Puoli yhdeltä lukitsin auton ovet ja lähdin parkkipaikalta kohti tunturia. 

Ensimmäistä kertaa koskaan minulla oli tunturiretkellä mukanani musiikkia. 

Olin jo pitkään haaveillut siitä, että saisin katsella horisonttiin lempimusiikki korvissa. Antaa silmien levätä maisemassa ja mielen musiikissa, antaa sydämen rauhassa pakahtua. Tämän retken aikana tulikin vietettyä aivan ihmeellisen hienoja hetkiä – listaan muutaman Lapin erämaahan täydellisimmin sopivan kappaleen jutun loppuun.

Tunturiin johti vanha lumen ja tuiskun osittain peittelemä jälki. Sitä pitkin oli lumikengillä hyvä kävellä. Kuljeskelin rinteeseen ja huomasin tykyn jo pudonneen puiden pohjoispuolelta.

Putoava tykky on hyvä kevään merkki. Kevät tuo mukanaan tuulta ja aurinkoa, jotka yhdessä alkavat riisua puiden tykkykaapuja.

Maiseman kunnolla auetessa pidin ensimmäisen pysähdyksen. Katselin erämaata ja sen kauneutta ja nautin siitä, että sain olla kauniilla ilmalla tutulla, rakkaalla paikalla. 

Sitten huomasin, että muutama ihminen seurasi jälkiäni. Uteliaana katselin hieman syrjemmästä miten he pärjäsivät ilman lumikenkiä – aika vaikealta näytti. Muutaman sanan vaihdettuani jatkoin matkaani tykkylumisten kuusien kätköihin. Vaikka vanha polku oli helpottanut kulkemistani, en ollut sen vanki, joten livahdin omille teilleni täysin umpiseen.

Tuntui hyvältä saada tutkia tunturia omassa rauhassa, nauttia musiikista ja luonnon kauneudesta, mennä minne mieli teki, lukea maastoa ja edetä rauhassa. Jokaisen askeleen sai ottaa tai olla ottamatta omaan tahtiinsa. Iloitsin siitä, että osasin kulkea ja lukea hankea, ja että minulla ei ollut yhtään liian kylmä eikä liian kuuma, vaan kaikki oli täydellistä. Lapin talvet ovat opettaneet minulle monenlaista.

Kaarelle lumen alle taipuneet matalat koivut, joiden latvat olivat maan korkeudella, saivat aikaan sen, että eteneminen oli mietittävä huolella. Koivujen yli ei oikein voi kävellä. Niiden alla voi olla tyhjää ja lumikengät voivat tarttua niihin, ja voihan se myös vahingoittaa puita. Sauvoilla oli hyvä tunnustella epäilyttäviä paikkoja hallitusti ennen seuraavia askeleita.

Valtavilla, lumisilla kuusilla on ihmeen voimakas energia, kun hiipii ohi aivan niiden helmoilta. Niitä on vaikea olla tervehtimättä.

Kolmen riekon parvi lehahti lentoon, niiden vitivalkoinen kauneus oli lumoavaa katseltavaa niinä ohikiitävinä sekunteina, kun linnut olivat näkyvissä. Muutoin vain puujättiläiset pitivät minulle seuraa. Välillä hanki upotti syvälle, välillä vielä syvemmälle. Hankikannosta ei ole tietoakaan vielä, mutta kun omassa rauhassa saa edetä ja maisema on upea, ei se haittaa lainkaan. Painauttamalla jokaista askelta pienellä polkaisulla hieman ennen kuin laskee sen päälle painoaan, on eteneminen paljon helpompaa.

Pysähtelin usein ottamaan kuvia. Ajalla ei ollut mitään väliä. 

Ensimmäistä kertaa minulla oli repun sijaan olkalaukku mukana. Se oli vasta nyt ensimmäisellä kunnon testiretkellä, vaikka ostin sen jo viime kesänä Raatteentien museosta.

Laukussa on sopiva oma lokero kameralle, jonka olin käärinyt vielä pipoon suojatakseni sitä lumelta ja kolhuilta. Laukkuun mahtuu myös retkipussukkani, jossa on kaikkea tarpeellista puukosta, kompassista ja tulentekovälineistä alkaen. Kamera on olkalaukussa paremmin hollilla kuin repussa, ilman, että sitä tarvitsee koko aikaa pitää kädessä. Luulenpa, että olkalaukku pääsee ensi kesän retkille repun sijasta monestikin, ainakin silloin, kun luvassa ei ole matkallisesti pitkää taivallusta.

Vesipullo minulla oli taskussa lähellä ihoa, missä se ei päässyt jäätymään.

Seurailin auringon kulkua taivaalla ja iloitsin siitä, ettei se osoittanut aikeita laskeutua.

Olen monesti miettinyt tätä talvea. Vaikka en ole koronan vuoksi lähtenyt etelässä käymään kertaakaan, ja jo pitkään on ollut lähes tauottoman pilvistä, on tämä talvi jostain syystä ollut helpompi kuin vuosiin. Mieli on pysynyt valoisana jopa koronasta huolimatta, enkä ole ollut väsynyt tai turhautunut.

Keksin tälle monta syytä. Ensinnäkin korjasin vuosi sitten ruokavaliota niin, että aloin syödä joka päivä tuoreita vihanneksia ja pakastemarjoja. Varmasti se on vaikuttanut mielialaan. Olen syönyt myös D-vitamiinia tunnollisemmin kuin koskaan ja hiljattain lisännyt viikottaiseen ruokavalioon kalaa, olisiko silläkin ollut sitten vaikutusta.

Toisekseen, lunta ei ole ollut ihan kamalan paljon. Talvi ei alkanut etuajassa, ja nyt ollaan menossa jo vauhdilla kohti kevättä. Se on tuntunut hyvältä. Toivottomaksi yleensä kokemani ydintalvi meni ihmeen kivuttomasti ohi.

Kolmanneksi, minulla on aitoja ystäviä. Muutama ihminen, kenen kanssa on helppo olla oma itsensä, kun on niin samalla aaltopituudella. En välttämättä näe viikottainkaan ketään, mutta jo tieto kavereiden olemassaolosta ja viestit silloin tällöin ilostuttavat, ja on kiva myös suunnitella ja toteuttaa retkiä yhdessä.

Ja tietenkin valtavan onnelliseksi tekee se, että läheiseni ovat pysyneet terveinä ja kaikilla on asiat suhteellisen hyvin. Ja että kotona on niin hyvä olla, saa olla oma itsensä ja elää itseltään näyttävää elämää – se on ihan varmasti elämän rikkauksista suurimpia. Arjen perusvire on iloinen, on paljon hyvää mieltä ja naurua, yhteistä tekemistä ja suunnitelmia, ja olo on vakaa ja turvallinen. Osaan todella suuresti arvostaa sitä.

Myös tunturissa kaikki oli hyvin. 

Eväänä minulla oli vain juomavettä, enkä pysähtynyt varsinaista taukoa pitämään – vain lempibiisien kohdalla pysähdyin nauttimaan paikoilleni, nojailemaan sauvoihin.  

Järven jään äärellä kiersin laavun ja katselin maisemia. Tarkistin kaipaako laavu siivousta, mutta siellä näytti kaikki olevan kunnossa.

Paikoin oli riekko kulkenut (jäljet kuvassa alla), paikoin oli pomppinut joku pieni, jonka jälkiä en tuntenut, mutta veikkaisin kärppää. Enemmän oli muiden eläinten kuin ihmisten jälkiä, ihminen oli tehnyt aiemmin vain yhden polun, ja nyt minä tein omani.

Musiikki ja maisema sulkivat minut pariksi tunniksi muun maailman ulkopuolelle. Aivan kuin olisin tempautunut jonnekin ihan muualle, salaiseen piilopaikkaan tai toiseen ulottuvuuteen.

Kierroksen tehtyäni olin ollut liikkeellä reilut kaksi tuntia. Tutulla tunturilla oli mukava kulkea, kun tunsi maamerkit niin hyvin, ettei varsinaisesti tarvinnut suunnistaa tai arpoa omaa sijaintia. Palasin lopulta tarkasti takaisin omille jäljilleni, joita seurasin takaisin alas ja autolle.

Näiden Nightwish-kappaleiden kanssa tuli tällä kertaa karattua toisiin ulottuvuuksiin:

– Turn loose the mermaids

– The heart asks pleasure first (instrumental)

– All the works of nature which adorn the world (8 osan kokonaisuus, linkki johtaa ensimmäiseen)

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

%d bloggaajaa tykkää tästä: