Nousin eilen jälleen kerran Puljutunturille. Taisi olla jo kolmas kerta tälle vuodelle – ensimmäisellä kerralla kaamos päättyi, ja toisella ehdin vielä katsella tykkylumisia puita juuri ennen kevään alkamista.
Tällä kertaa puut olivat jo lumesta paljaita. Hanki kantoi aika hyvin. Aurinko oli kuitenkin ehtinyt jo lämmittää lumikuorta sen verran, että ilman lumikenkiä kiipeäminen olisi ollut vaikeaa. Tallautunut polku ei johtanut perille saakka, vaan pitkän matkaa sai kulkea koskemattomassa hangessa ja etsiä omille askeleilleen parhaan reitin rinteen ja metsän halki. Siinä on sellaista ihanaa seikkailun tuntua, ja samalla voi harjoitella omaa kykyä lukea maastoa. Se on palkitsevaa.
Tämän retken aikana, kuten monta kertaa aiemminkin, ovat ajatukseni palautuneet koulun liikuntatunneille ala- ja yläasteelle. Minä vihasin liikkatunteja. En ollut urheilullinen lapsi ja ennen kaikkea inhosin sitä, että kaikessa piti kilpailla. Ainoastaan kilpaileminen ja pelaaminen tuntuivat olevan hyväksyttyjä ja oikeita liikuntamuotoja. Jopa metsään mentäessä – suunnistaessa – piti suorittaa. Viimeisenä maaliin tullut joukkue tai pari oli huonompi kuin muut, vaikkei sitä olisi kukaan ääneen sanonut.
Joskus ala-asteella sain muutaman kerran lähteä parhaan ystäväni kanssa lenkille. Teimme monien kilometrien lenkin maaseudulla ja metsässä. Se oli minusta ihan parasta, mutta minulle on jäänyt mielikuva, että opettaja ei pitänyt tätä lenkkeilyä oikeana liikuntana. Lenkille pääsyä piti anella, tai näin minä sen muistan. Oli mahtavaa juhlaa, kun sai lähteä kävelemään luontoon sen sijaan, että olisi pitänyt jäädä pelaamaan jotakin ja kilpailemaan muita vastaan.
Ymmärrän kyllä nopeatempoisen liikunnan hyödyt, mutta en voi olla ajattelematta niitä kaltaisiani ihmisiä, joilta koululiikunta vei ilon kaikkeen liikuntaan pitkäksi aikaa. Koska en jaksa uskoa, että olisin ainoa, jolle niin kävi.
On tosi vaikea olla kiinnostunut kilpailemisesta ilman kilpailuviettiä. Yhä tänä päivänäkään sitä viettiä ei minulla ole. Minulle on aivan yhdentekevää kuka voittaa ja kuka häviää. Kilpailkoon toki ne, jotka siitä nauttivat, mutta en ymmärrä miksi kaikkien pitäisi kilpailla. Minulta koululiikunta jatkuvine suorituspaineineen latisti sen vähäisenkin liikunnan ilon, joka minussa olisi muutoin saattanut olla. Ala-asteen varhaisimmilla luokilla kävin vielä omalla ajalla esimerkiksi luistelemassa, mutta sitten sekin alkoi jäädä pois.
Nautin mönkiä metsässä, mutta sitä ei laskettu liikunnaksi. Mietin, että jos koulussa luonnossa liikkumista olisi pidetty oikeana, hyvää tekevänä ja hyväksyttävänä liikuntana, niin ehkä minullekaan ei olisi syntynyt niin syvään uurtunutta liikuntavihaa.
Koululiikasta jäi sellainen olo, että olen huono kaikessa liikunnassa. Missään vaiheessa koululiikunnasta ei tuntunut olevan tarkoitus nauttia. Ei missään vaiheessa.
Mutta metsässä sain – ja saan – olla oma itseni ilman että kukaan on hoputtamassa tai näyttämässä pettyneeltä. Onneksi meillä oli ihana metsä kodin vieressä.
En ole laittanut suksia jalkaani sitten ala-asteen. Vasta nyt yli kolmekymppisenä, vuosikaudet omassa rauhassa eläneenä olen alkanut ajatella, että ehkä, kenties, mahdollisesti jonain päivänä saattaisin vielä kokeilla hiihtoa. En missään nimessä tietenkään laduilla, jossa joku olisi kuitenkin heti takana pyrkimässä ohi tai raivoamassa tai neuvomassa tai jotain, vaan omassa rauhassa yksin jossain metsässä, piilossa, että saa edetä juuri niin hitaasti kuin haluaa ja pysähtyä aina kun haluaa. Lumikengät ovat toimineet minulle lempeänä porttihuumeena nyt muutaman talven ajan. Ne ovat johdattaneet minut lumiseen luontoon ilman kiirettä ja suorituspaineita. Ja niinpä jo umpikuolleeksi luulemani (ja julistamani) kiinnostus suksia kohtaan on saanut uuden, hyvin varovaisen mahdollisuuden.
Tunturi oli hiljainen. Kuu erottui siniseltä taivaalta haaleana ja suurena. Järven jää oli jäätynyt tuiskupateille, laavulla oli polttopuita. Tapasin mieheni ja hänen tyttärensä laavulla, vietimme siinä aikaa rauhassa auringosta ja hiljaisuudesta nauttien, eväitä nuotiolla lämmitellen.
En usko että se oli alun perin liikunta jota vihasin, vaan se, että kaikessa liikunnassa meidät oppilaat laitettiin ennemmin tai myöhemmin paremmuusjärjestykseen tai ainakin jakauduimme hyviin ja huonoihin. Joko se tapahtui heti alussa kun valittiin joukkueet, tai liikkatunnin aikana kun kaikki näkivät että kuka osaa ja kuka ei. Tai viimeistään se tapahtui liikkatunnin päätteeksi kun katsottiin, kuka voitti. Kun en ollut liikunnallinen eikä kilpailunhaluinen, sen sai kyllä tuntea ja huomata jokaisella liikuntatunnilla, joka viikko.
Kun ei saanut liikkua tuntematta olevansa muita huonompi, niin kyllä se vuosien aikana jälkensä jätti.
Vasta viime vuosina luonto on parantanut minut siitä melko hyvin. Luonto on houkutellut minut liikkumaan kuin varkain, koska se on herättänyt uteliaisuuteni ja olen päivästä toiseen lähtenyt nimenomaan luontoon, en liikkumaan. Liikunta on tullut kaupanpäälle.
Nykyään nautin liikunnasta ja ulkoilusta kyllä, kun saan tehdä sen omassa rauhassa, omalla tavallani. Luonto parantaa, ei tuomitse.
Saari avaruudessa 