Musiikkia kuuntelemassa tunturissa

Onpa mukavan hidas viikonloppu meneillään. Perjantaina kävin kaupassa, eilen tunturissa ja tänään en käy missään koska sataa. Sade ja harmaus tuntuvat hyvältä, aivan erityisesti rakastan sateen tuoksua ja ropinaa. Avonaisesta ikkunasta tuoksu- ja äänimaailma pääsevät sisään.

Yötön yö on nyt päättynyt. Selailin blogista muistoja viime vuodelta ja näköjään elokuun puolivälissä olen viime kesänä havahtunut illan pimeyteen. Siihen on vielä aikaa.

Lämmin ja aurinkoinen kesä on ladannut akkujani hyvin. Voimaa riittää pitkälle tulevaan talveen.

Ajelin eilen aamupäivästä tunturin juurelle ja lähdin tekemään pienen kierroksen. Kuuntelin musiikkia ja nautin kun ketään muita ei näkynyt missään.

Tapasin tutun kuusen.

Saavuin järven rantaan ja kurkin laavulle. Ei ketään. Nuuhkin – ei savun tuoksua.

Jatkoin matkaa järven sivuitse kohti tunturin huippua. Polku oli vain kengän levyinen, juuri sopivan pieni. Kanerva kukki. Mustikat, hillat ja riekonmarjat olivat raakileita. Maassa oli hyvin kauniita värejä, mustikanvarvut olivat punaisia ja jäkälä lähes hopeista.

Purouoma oli tyystin kuiva. Jospa se saisi eloa nyt meneillään olevista sateista. Seisoin puron rannalla hetken aikaa ja muistelin miltä se näyttää vuolaana.

Taivaan peitti pilvien lautta. Koitin tunnustella nenällä sadetta – en haistanut. Tuuli oli reipas, piti itikat poissa. Nautin siitä samalla kun katselin tunturin rinnettä, joka melko oranssina jo hehkui kuin ruskan väreissä.

Nousin puron vartta kohti huippua. Pidin silmällä läheistä mastoa ja sähkölinjaa niin että tiesin koko ajan missä olin, mistä tulossa ja minne menossa. Silmillä haravoin maisemaa joka suunnasta – kun korvissa soi musiikki, näköaisti korostuu etsimään mahdolliset muut ihmiset.

Mutta ketään ei ollut missään.

Tai jos oli, ei ainakaan minun tutkaani osunut.

Minulla oli mukana pullo vettä. Huipulle päästyäni huomasin suurtuntureilla satavan.

Otin muutaman hörpyn ja jatkoin matkaani. Kapustarinnat lentelivät pienen matkan päässä ja ilmoittivat tunturin muille eläville että kuljin siellä.

Laavulla ei näkynyt ketään.

Palailin takaisin järven rantaan ja istuin siihen hetkeksi. Aurinko tuli ja meni, kivipohja näkyi kirkkaan veden läpi. Rannan kuivalla kuntalla oli hyvä istua ja katsella maisemaa.

Tänne palaan viimeistään ruskalla 🧡

Kuljin takaisin kohti autoa ja pysähdyin vielä pari kertaa matkalla maisemaa katsomaan, lempikappaleita kuuntelemaan horisontin äärellä. Katsoin näköaloja ja palautin mieleen ajatuksen että olen ihan oikealla avaruuden planeetalla. Planeetalla nimeltä Maa, ja se planeetta kuhisee elämää.

Tarkoitus oli kotimatkalla pysähtyä vielä järvelle snorklaamaan, mutta sää muuttui kovin tuuliseksi ja harmaaksi, eikä sitten enää huvittanut, vaikka laiturin päässä kävinkin katsomassa. Yksinäinen poro katsoi minua epäuskoisesti, että aikooko tuo juuri uimaan mennä.

Loppuillan istuin kotona. Tein vegaanisille lihapullille tomaattikastikkeen ja keitin sen kanssa pastaa. Tuli aivan superhyvä ruoka, Boltsin kaurapyörykät pääsivät vakio-ostoslistalle. Olin joitain Boltseja syönyt kerran aiemminkin mutta ne olivat rakenteeltaan aika pehmeitä – nämä chilillä maustetut olivat napakampia, todella hyviä ”lihapullia.” Voi olla ero toki siinäkin, että ensimmäisellä kerralla lämmitin pyörykät pannulla ja nyt toisella kertaa airfryerissa.

Koko ajan löytyy uusia herkkuja, kunpa vain ehtisin joskus kuvata jotakin ennen kuin kaikki on syöty, jotta voisin niistä kirjoittaakin.

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

%d bloggaajaa tykkää tästä: