Saari avaruudessa

Kahvia juodessa katselin ikkunasta ulos. Taivaanrannassa vuoroin kirkkaus, vuoroin pilvet laukkoivat melkoista vauhtia. Edellisten päivien puhuri oli karistellut lumitakin metsän yltä, ja lämpötila oli vain hieman pakkasella – tuntui ja näytti melkein keväältä.

Pakkasin laukkuun kameran ja vettä – pipon laitoin pehmukkeeksi kameraa suojaamaan, ja sen alle vielä kaulahuivin siltä varalta, että kauluri ei riittäisi. Kompassinkin otin mukaan, en osaa oikein ilman sitä lähteä, vaikka olin tutuille paikoille menossa. Nakkelin lumikengät ja sauvat autoon ja lähdin matkaan, matkalla Kuu näkyi upeasti lähellä horisonttia suurena ja uhkeana ainakin silloin, kun pilvet eivät sitä peittäneet.

Pysäköintialueella ei ollut ketään. Kiristin lumikenkien siteet sopiviksi, valitsin musiikkia kuulokkeisiin, katsoin oikealle ja vasemmalle, ylitin hiljaisen tien ja kömmin lumivallin yli metsän puolelle.

Metsä oli mustaa! Matala, vielä hetkeä aiemmin vallineen tykyn kaarelle painama koivikko, sekä kuuset, joista lähes joka toisella oli latva napsahtanut lumen painosta poikki, helottivat suorastaan synkän mustina tammikuista taivasta vasten. Maassa kyllä lunta riitti, ilman lumikenkiä olisin saanut suorastaan uida hangessa. Sellainen ei muuten onnistu, olen kokeillut. Olisikin aivan mahdottoman hauskaa, jos se onnistuisi.

Hitaasti tallustin tieni avoimelle rinteelle. Monta kertaa pysähdyin katselemaan ympärilleni, tutkimaan eläinten (lähinnä riekkojen) jälkiä, pälyilemään taakseni nähdäkseni mitä taivaanrannassa tapahtuu. Avoimelle päästyäni pilvet päättivät hetkeksi aikaa näyttää Kuun, ja se oli kaunis, vaikka ei enää niin suuren näköinen, kun oli kerennyt jo ylemmäs.

Ylhäällä seurailin horisontin eloa. Tunturinhuiput vuorottelivat välillä mahtavan valkoisina synkkää taivaanrantaa vasten, välillä lumikuurojen täysin kätkeminä. On vallan hieno näky, kun saa katsella erämaassa etenevää lumikuuroa jostain kauempaa ja ylempää. Se etenee melkein kuin jokin suuri eläin, hyvin määrätietoisesti eteenpäin, kulkiessaan viistää vaaroja harmoilla helmoillaan ja ohi mentyään paljastaa ne takanaan jälleen, minne lie matka käy.

Lumikuurojen aikaan voi taivas saada myös mahtipontisia värejä siinä onnekkaassa tilanteessa, että lähin tähtemme Aurinko onnistuu jostakin työntämään säteitään sen kaiken hiljaisena levittäytyvän pilvi- ja erämaakirjon joukkoon. Lumisateeseen osuessaan voi Aurinko kääntää maailman suorastaan violetiksi, se on hyvin hämmästyttävää.

Viima oli reipas, mutta ei kylmä. Tunturinrinteen metsikön lomassa näkyi vanhoja polkuja, joita joku aikaisemmin oli lumeen tallonut, mutta jotka tuuli ja lumipyry olivat perin huolellisesti jo ehtineet peitellä. Vain harmaa varjo poluista enää näkyi hangella, ja seurailin sitä, kun se vaikutti menevän samaan suuntaan ajatusteni kanssa.

Samaan aikaan kun selän takana pilvet peittelivät Kuuta, pääsi Aurinko juuri ja juuri pilkistämään toisessa suunnassa, pilvien lomasta sekin, mutta kuitenkin. Se maalasi taivasta kauniisti, ja minun kasvoilleni se maalasi hymyn – väistämättä on kevät alkamassa!

Kuljin taivaisiin kurottavien, suorastaan valtavien kynttiläkuusien lomasta ja ihailin niiden muhkeita helmoja. Riekoilla näytti siellä täällä olevan buffetpöytä katettuna, kun koivujen siemeniä notkuvat latvat olivat lumen painosta kaartuneet lähelle hankea. Jälkiä risteilikin sinne tänne, riekonjäljet ovat todella suloisia, niiden pikku varpaiden pullea pörröisyys erottuu niiden jäljistä. Jälkiä katsomalla on hirveän helppo kuvitella kanalintu tepastelemassa lumihangella.

Löysin myös lempikuuseni, josta minulle on kertynyt jo melkoinen määrä kuvia. Jälleen otin kuvan ja pysähdyin ajan kanssa häntä katselemaan. Harmaat oksankäkkärät, joiden rasahduksen voi suorastaan kuulla pelkästään niitä katsomalla, olivat kestäneet taas yhden lumikuorman. Kuusen runko alkaa olla jo melkoisen hapero, siltä se ainakin näyttää, mutta komeasti seisoo yhä paikoillaan, onneksi on hyvin paksu juurestaan. Kuvasin tämän kuusen ensimmäisen kerran muistaakseni vuonna 2016, ja siitä lähtien olen säännöllisesti käynyt sen luona.

Kuusen luota tiputtelin järven rantaan, siitä oli enää lyhyt matka. Ennen järven aukealle jäälle astumista pysähdyin hetkeksi tarkkailemaan asioita. Laavulta ei kuulunut ääntä eikä kantautunut savun hajua, mistään ei kuulunut kelkan ääntä, ketään ei näkynyt kiipeämässä kohti kauempana kohoavaa tunturin huippua.

Hyvä.

Astelin metsästä jäälle ja lähdin köpöttelemään laavua kohti. Lempibiisi osui kuulokkeisiin – laitoin volyymin täysille ja pysähdyin hetkeksi rypemään dopamiinissa.

Laavulla oli kaikki hyvin. Kuivat puut odottelivat tulistelijaa ja siistit penkit istujaa. Laavu pyöräytti tunturista puhaltavan tuulen tuttuun tapaan melkoiseksi puhuriksi tulipaikan ylle, täällä ei ole helppo sytyttää tulia. Ei niin, että olisin aikonutkaan. Kävin laavulla lähinnä uteliaisuuttani, olisin saattanut siivota jos sille olisi ollut tarvetta, mutta kaikki oli tiptop, ei roskan roskaa eikä tölkin tölkkiä. Niinpä tyydyin ottamaan muutaman hörpyn vettä ennen kuin kaarsin kelkan jälkeä seuraten ympäri ja aloitin paluumatkan.

Ehtiessäni takaisin laen toiselle puolelle, huomasin, että lumisade oli tulossa päälle. Jälleen pysähdyin katsomaan sitä – myräkkä, joka oli jo aiemmin ahmaissut Kuun, nielaisi nyt myös Auringon ja kaikki sen säteet, muuttaen maailman oranssista, vaaleanpunaisesta ja sinisestä tasaiseksi harmaaksi. Näin, kuinka pyryn valkoiset laahukset kahmoivat erämaata alleen kauempana, ja kohta tunsin ensimmäiset lumihiutaleet myös poskillani, sitten lumisade valtasikin koko maiseman. Kirkas ilma samentui sankasta sateesta. Katselin sitä kaikkea rauhassa, kunnes lähdin seurailemaan omia jälkiäni alas tielle.

Matkalla kävin vielä muuan keloa tervehtimässä. Painoin sen kylkeä peittävään jääpitsiin kädenjälkeni ja jäin ihailemaan sitä. Olen viime aikoina ollut jotenkin kutkuttavan lumoutunut käsistäni – miten kauniit ja ihmeelliset ovatkaan ihmisen kädet! Niin kauniit ja ketterät, pystyväiset vaikka mihin, voimakkaat silloin kun voimaa tarvitaan, varovaiset silloin kun tarvitaan varovaisuutta. Ja ajatella, jos meillä ei olisi vaikkapa niin toimeliaita peukaloita, millainenkohan lajimme elämä olisi? Peukalot ja tarttumaote ovat elämässämme sanoinkuvaamattoman valtavassa roolissa, se on niin hienoa, etten osaa sitä sanoiksi pukea. Haluaisin ottaa käsistäni kuvan jotenkin tämän ajatuksen tiimoilta, mutten ole vielä keksinyt, millainen kuva olisi… Olkoon nyt toistaiseksi siis vain kädenjälkeni kuva sukulaiselollisen hyisessä, hopeanharmaassa kyljessä.