Lähdin muuttoretkelle maanantaina aamulla. Oli ihanan kaunis kevätpäivä, koivut olivat jo melkein täydessä lehdessä, ja maassa ruskeaksi kulottuneen heinien joukosta uudet, vihreät korret jo varovasti kurottelivat kohti taivaita. Ounas kimmelsi sinisenä, ja katselin sitä vielä kuistilta ennen kuin suuntasin autolle. Olin odottanut siihen hetkeen myllertäväksi suurta haikeutta, mutta jostain syystä sitä ei tullut. Tuntui ihan rennolta lähteä, oikealta ja luontevalta. Vaikka kaikki oli niin kaunista, niin koin, että olin menossa kohti jotain uutta, jotain, minkä aika on nyt. Kohti raikkaita elämän tuulia, jotain uutta, jotain vanhaa, juuri sellaista elämän liikehdintää, joka pitää minut elossa ja onnellisena. Oli siis hyvä fiilis kaiken kaikkiaan, mitä en ollut kyllä odottanut. Olin varautunut itkuun tai ainakin hirveään haikeuteen.
Minulla oli Kiteeltä ostettu Haisuli-reppu selässä ja siellä mm. juuri edellisenä päivänä aloittamani viiden vuoden kalenteri, kuulokkeet, hammasharja, vaihtopaita ja bataatti, jonka kävin pudottamassa Riikan postilaatikkoon matkalla. Joel toi minut Leville, josta bussi Rovaniemelle lähti ennen aamukymmentä. Olimme edellisenä päivänä pakanneet auton ja peräkärryn pullolleen tavaraa ja järjestäneet kissalle häkin, jossa hänellä oli petipaikka ja pellettilaatikko vierekkäin käytettävissä. Joel lähti ajamaan seuraavana aamuna anivarhain kohti etelää.
Bussi oli ajallaan ja kipusin viimeisen penkkirivin ikkunapaikalle. Matkalla päivittelin instaan tarinoita ja vastailin niissä ihmisten esittämiin kysymyksiin, aika kului joutuisaan. En tuntenut haikeutta siinäkään, en Levin jäädessä taakse, en Kittilän jäädessä taakse. Ei niin, että olisi tuntunut erityisesti mitenkään hyvältä jättää ne paikat taakse, mutta sen sijaan tuntui hyvältä ajatus päästä siirtymään uuteen elämään Saloon.
Rovaniemellä kävin kiinalaisessa – jostain syystä haksahdin juuri sen ravintolan ovesta sisään, jonka ruokien tiesin kyllä olevan mauttomia. Sitten kulutin aikaa Revontulessa, ostin Sastan lippiksen ja uudet aurinkolasit (vanhat olivat unohtuneet Puljulle viimeisellä retkelläni sinne). Kävin kahvilassa syömässä kakkupalan ja juomassa kahvia hitaasti sillä aikaa, kun puhelin latautui. Taivaalla hävittäjät lensivät muodostelmissa, se tuntui jotenkin merkillisen kuumottavalta ja hienolta yhtä aikaa. Jylinä täytti koko kesässä kylpevän Rovaniemen kaupungin.
Sitten odottelin bussia, joka ei koskaan saapunut. Onneksi taksikoppi oli lähellä, otin sitten taksin lentokentälle. Olihan se messevää viimeisenä Lappi-päivänä ajella oikein taksilla kentälle ja ihailla ikkunasta sinistä valtavaa jokea ja Ounasvaaran siluettia, vaikka olisi niille rahoille kyllä parempaakin käyttöä ollut. Kentällä tapasin Joelin tyttären, jonka kanssa sitten lensimme yhdessä Helsinkiin. Hän ei ollut ennen lentänyt lentokoneella, joten hänen riemunsa ja jännityksensä vei hyvin oman huomioni pois siitä, että minä tosiaan lensin pois Lapista pelkällä menolipulla.
Illalla äiti ja isä olivat meitä lentokentällä vastassa.
Kotona heräsimme aamulla ihanaan kesään.
Yritin tunnustella tunteita. Ei surua, ei haikeutta. Outoa. Kaikki tuntui vain jotenkin niin… luontevalta. Ja oikealta. Kuin en olisi poissa koskaan ollutkaan, paitsi että olin, ja ehkä juuri siksi kaikki näyttää minusta nyt niin poikkeuksellisen upealta. Minä tiedän, että juuri nyt näen Salossa sellaista kauneutta, mitä täällä ikänsä asuneet eivät näe ehkä koskaan. Ja kun olen kokenut muuta – vaikkapa sen, että pankkiin ja sairaalaan on matkaa 200 kilometriä – osaan arvostaa myös sellaisia asioita, joita kaikki eivät ehkä osaisi.
Kesä on vehreä kuin sadussa, puut kukkivat, lämmin ilma ympäröi ja suvituuli pitää hyvänä. Hoidetut, siistit pihapiirit ympäröivät kauniita vanhoja taloja, naapurit puuhastelevat omiaan, kyläläiset ulkoiluttavat koiriaan ja kaikki tuntuu olevan seesteistä. Vaahterat suhisevat (rakastan vaahteroita) ja tuomet ja syreenit tuoksuvat täydessä kukassa. Ihmiset vaikuttavat joka paikassa kamalan ystävällisiltä. Vieraat ihmiset ovat toivottaneet meitä tervetulleksi, ja kassalla mummo käytti monta sanaa kehuakseen nuoren kassan jouhevaa palvelua. Uimarannalla joukko poikia kannusti kaveriaan hyppäämään korkealta niin aidon hyväntahtoisesti, että se oli aivan liikuttavaa. Ja kun hän uskalsi hypätä, järven pintaa pitkin kiirivät varmasti monen mökin rantaan saakka huudot: Hienoa! Tosi hienoa! Sä teit sen!
Alkuhuuma on elämän parasta aikaa. Haluan, että tämä kestää pitkään, ja haluan, että en koskaan enää tule sokeaksi oman kotikaupungin kauneudelle, joka on niin monimuotoista.
Missään vaiheessa mikään kehoni solu ei ole koittanut viestiä minulle, että tässä olisi nyt jotain väärää – mikään minussa ei ole koittanut vastustaa tätä, vaan päin vastoin se on iloinnut päästyään nyt tämän virran vietäväksi. Tiedän kyllä miltä tuntuu, kun sisällä jokin vastustaa… Nyt ei ole mikään minussa koittanut kuiskia, että ei kannattaisi muuttaa. Sen sijaan sisältä kumpuava viesti on ollut: juuri nyt on oikea aika, elä ja nauti!
Enkä minä vasiten aio haikeudessa koittaa rypeä, kun sitä haikeutta ei kerran ole. Olen elänyt uskomattoman hienon elämänvaiheen Lapissa, ja nyt aion elää yhtä hienon elämänvaiheen täällä siitä ihan täysillä nauttien.
Viime päivinä olemmekin nauttineet siitä kaikesta jo monella tapaa. Joel ja kissa saapuivat tiistaina illalla. Olemme sittemmin päässeet asettumaan väliaikaiseen kotiimme ja tutustumaan hieman sen lähiympäristöön. Torikahvilla, torijäätelöllä ja uimassakin on jo ehditty käydä, ja muutaman talonkin olemme jo tässä välissä ehtineet katsastaa, mutta oma koti ei ollut niiden joukossa luullakseni vielä, vaikka yksi olikin melko lähellä.
Kirkkojärvellä uimassa käyminen ensimmäistä kertaa tuntui erityisen merkitykselliseltä. Kirkkojärven rannalta on isoäiti kotoisin, ja siitä laskevan Kiskonjoen varrella puolestaan on isoisä syntynyt. Työntäessäni varpaitani Kirkkojärven rantahiekkaan ja antaessani aaltojen kutittaa jalkoja, tuntui kuin olisin yhtynyt takaisin omiin juurini, ja jopa ensimmäistä kertaa, koska en koskaan ennen Salossa asuessani ollut antanut mitään huomiota näille juurimaille ja -vesille, vaikka ne olivat niin lähellä ja vielä lisäksi niin kauniita, etten meinaa uskoa sitä edes todeksi. Enkö ole ennen kulkenut täällä tarpeeksi, vai olenko vain ollut sielultani täysin sokea – maisemat mäkineen, niittyineen, peltoineen, ikivanhoine kauniine taloineen ja sinisinä kimmeltävine järvineen kaikkialla ovat aivan kuin postikortissa.
Edessä oleville lomaviikoille on paljon ohjelmaa. Tuntuu ripaus niistä lapsuuden kesistä, jotka tuntuivat hyvällä tavalla loputtomilta.
Saari avaruudessa 