Saari avaruudessa

Olen jo pitkään koittanut sanoittaa erästä asiaa, joka tuntuu olevan kovin vaikea pukea sanoiksi edes siinä määrin, että olisin pystynyt ylipäänsä ajattelemaan sitä enemmän sanojen kuin tunteiden kautta. Nyt olen niin kauan sitä päässäni pyöritellyt ja mielessäni pureskellut, että aion yrittää.

Aluksi haluan kirjata ylös kiitollisuuteni siitä, miten ystävällisiä minulle on Lapissa oltu. Kaikki ne kylät, joissa olen asunut ja ihmiset, joita olen kohdannut… Oloni on aina ollut vähintään suhteellisen tervetullut, ei koskaan ainakaan ei-toivottu. Minuun on suhtauduttu lämmöllä ja uteliaisuudella, ainakin sellaisella perusystävällisyydellä. En ole saanut osakseni ilkeilyä tai minkäänlaista tyrkkimistä tai kyseenalaistamista lähes lainkaan, sen sijaan jopa suurenmoista ystävällisyyttä olen kohdannut useasti. Olen todella kiitollinen kaikille näiden vuosien varrella kohtaamilleni ihmisille, sillä heidän ystävällisyytensä on ollut valtava tekijä siinä, että minun on ollut niin hyvä olla täällä kaikki nämä vuodet.

On ollut ihmisiä, jotka eivät ole olleet täkäläisiä syntyjään ja jotka ovat ottaneet minut siipiensä suojaan ja tsempanneet minua kotiutumisessa. Ihmisiä, jotka ovat opettaneet hyödyllisiä käytännön asioita Lappi-arjessa ja ottaneet minut mukaan omiin rientoihinsa, jotta en ole jäänyt yksin silloinkaan, kun olin vasta saapunut ja kaikki vähän pelotti niin, että oma-aloitteisuus oli vaikeaa. Heillä on ollut varsin hyvä tieto siitä, miltä tuntuu tulla ulkopuolisena ja uutena kaukaiseen, pohjoiseen, pieneen kyläyhteisöön, ja olen saanut heiltä arvokasta ja lempeää apua paikalliseen elämään sujahtamisessa.

Ja sitten on ollut ihmisiä, joiden juuret ovat sukupolvien syvyydessä täällä tuntureiden maassa ja jotka niin ikään ovat olleet minulle hyvin ystävällisiä. Varsinkin Karigasniemellä, jossa olin vielä töissä kaupassa ja siten paljon tekemisissä ihmisten kanssa, sain kutsuja ennen kaikkea porohommiin, ja se kyllä lämmitti silloin kovasti mieltä. Olisin voinut kuvitella, että etelän vetelä nähtäisiin lähinnä riesaksi poroaidalla, mutta tilanne vaikuttikin olevan täysin päinvastainen ja olin aidosti tervetullut. Sivuhuomautuksena muuten sanottakoon, että en ole näiden vuosien aikana kuullut yhdenkään paikallisen käyttävän nimitystä etelän vetelä – vain eteläläisten omasta suusta olen sen kuullut. Samoin se tuntui alkujaan Karigasniemellä hyvältä, että minulle alettiin ilolla ja ystävyydellä opettaa saamea työni ohessa kaupan kassalla. Se sai minut tuntemaan oloni tervetulleeksi ja sellaiseksi, että minut haluttiin osaksi yhteisöä.

Tätä tällaista hyvää olen koittanut osaltani pistää mahdollisimman paljon myös kiertoon. Mahdollisuuksieni mukaan olen auttanut ja neuvonut puolestani uusia tulijoita. Jos instassa joku kysyy mieltään askarruttavista asioista Lappiin muuttoon liittyen, pyrin vastaamaan parhaan tietoni mukaan. Olen saattanut pyytää uutta saapujaa yhteiselle lenkille tai retkelle, tai ainakin viestitellyt ja koittanut varmistaa, ettei tuntemani muuttaja jää yksin muuttoahdistuksensa kanssa – se kun on kovin yleinen tunne, vaikkei sitä moni julki tuokaan (ja siihen on toki monia syitä). Jotkut ennalta tuntemattomat ovat kääntyneet muuttonsa kynnyksellä suoraan minun puoleeni, kuten Laura, joka nykyään kuuluu parhaisiin ystäviini. Toisia tutkaani osuneita saapujia olen koittanut tsempata vähintään jättämällä jonkin mukavan kommentin Instaan.

Edellä kerrottu ei kuitenkaan kata koko kuvaa. Kokonaisuuteen kuuluu se tosiasia, että enhän minä ole täältä, vaan minä olen muualta, enkä edes naapurikirkolta, vaan kaukaa etelästä. Hesoista jopa, ainakin erään määritelmän mukaan. Olen kaikki nämä vuodet ollut eteläläinen, muualta tullut, ei-paikallisia. Aluksi olin rivgu, ei-saamelainen. Tästä minua ei paikallisten taholta ole ainakaan kokemukseni mukaan ikinä kyllä kritisoitu tai mitenkään nälvitty, vaan ennemmin asenne on ollut utelias, lämmin tai ainakin neutraali. En siis koe että olisin kenenkään asenteiden vuoksi joutunut mitenkään kärsimään siitä, että en ole täkäläisiä.

Se on siis ollut vain yksinkertainen tosiasia, ei hyvä tai huono juttu, vaan fakta. Minä en ole paikallinen. Tiedostan varsin hyvin, että viimeistään siinä vaiheessa kun avaan suuni, kaikki muutkin kyllä tietävät, etten ole täältä. Lounaismurre ei ole kaikonnut minusta.

Tämä taas on johtanut oman pääni sisällä siihen, että olen kaikki nämä vuodet ollut tuntosarvet koholla täällä pohjoisen elämän keskellä. Paikalliset kulttuurit, tavat, toimintamallit ja perinteet eivät ole tulleet minulla selkärangasta ja paikat, ihmiset ja tapahtumat ovat olleet vieraita. Niitä on pitänyt tarkkailla ja koittaa opetella ainakin niin, että pärjää. Olen koittanut aistia, että miten päin ja millainen missäkin tilanteessa kannattaisi olla. Se on tehnyt minusta monesti hieman varovaisen, olen jollakin lailla ollut paikallisten parissa hieman häntä koipien välissä ja pienentänyt itseäni tietyissä tilanteissa, välttänyt esimerkiksi ottamasta suuresti kantaa paikallisiin asioihin ja niin edelleen. Vaikka elo täällä on ollut onnellista ja auvoisaa, niin se sellainen tuntosarvien jatkuva esilläpito on muistuttanut minua siitä, että nämä seudut ja kulmat eivät ole minun maatani, vaan olen täällä jollakin lailla irrallinen ja ulkopuolinen. Tämä on siis henkilökohtainen tulkintatapani, moni muu varmasti saattaisi omalla kohdallaan kokea asetelman jollakin toisella lailla.

Kuvassa on se hetki, kun koin jotain suurta tähän kaikkeen yllä kerrottuun liittyen. Se hetki, kun ensimmäistä kerta heräsin kunnolla siihen tunteeseen, millaista on kulkea omalla maalla. Ja juuri tämä on se tunne tai herätys, jonka sanoittaminen takeltelematta tuntuu liki mahdottomalta.

Kuvassa on kaatosade, ja olin kulkemassa kotikyläni poikki Salossa pari kesää sitten lomalla. Olin tulossa hierojalta, joka on äitini pitkäaikaisia tuttuja ja joka oli lainannut minulle sateenvarjoa, koska hieronnan aikana oli alkanut rankkasade, ja minulla oli useamman minuutin kävelymatka vanhempieni luo lapsuudenkotiini. Sateen rummuttaman metsän ja asfaltin tuoksu tuntui tutulta, kotikylältä, ja kaikki näytti samalta kuin lapsuudessa. Talot, jotka ohitin, olivat tuttuja. Monista muistin, kuka missäkin asui tai oli asunut.

Siinä hetkessä heräsin siihen, että hetkinen, nyt minä kuljen omalla maallani. Täällä minä olen paikallinen. Alkuperäinen asukas, syntyjään täältä, ihminen, jonka juuret ovat suoraan jalkojen alla maan syvyyden ytimessä. Ihminen, joka tietää kaiken mitä tarvitsee ja joka voi olla täysin rennosti, kulkea leveästi selkä suorana ja jonka ei tarvitse kohottaa tuntosarviaan tai hermoilla tai olla varuillaan, koska hänhän on täällä kotonaan. Ihminen, joka osaa kompuroimatta luovia eteenpäin koska on omalla tutulla maallaan, ja jolla kaikki tarvittava tulee luonnostaan. Voi olla olemassa vankalla itseluottamuksella ilman esittelyjä ja selittelyjä.

Täällä voin empimättä kertoa kenen tyttöjä olen ilman, että tarvitsee selitellä mitään tai yrittää tiivistää ilmoille rönsyilevää elämäntarinaa siitä, mistä olen tänne saapunut ja miksi ja mitä kautta ja milloin. Koska minä olen täältä. Tämä on minun maatani, ja jos joku tänne on tullut muualta, niin minä se en ole.

Ryhtini oikeni ja hengitykseni syveni tuossa hetkessä, kun kaatosateen pieksämän sateenvarjon alla tajusin tuon tunteen ja nuo ajatukset, jotka eivät aiemmin olleet nousseet mieleeni. Saatoin suorastaan tuntea juureni jalkojeni alla litimärän asfaltin läpi. Tunsin riemua.

Joku muu saattaisi kokea hurmoksellista oman maan voimaa ja kotiseuturakkautta asumatta vuosikausia kaukana kotoa, mutta itse en usko, että olisin sitä tunnetta ja heräämistä saavuttanut koskaan, ellen olisi tiennyt, millaista on olla monella eri paikkakunnalla se etelästä tullut, joka ei ole minkään paikallisen suvun tyttöjä. Niinpä jälleen kerran kiitin itseäni siitä, että aikoinaan lähdin. Niin järjettömästi olen siltä siirrolta saanut, ja tulen vielä saamaankin, kun reflektoin kaikkea tapahtunutta varmasti vielä vuosien ajan ja pääsen hyödyntämään Lapissa saavuttamaani itsetuntemusta ja itseluottamusta elämäni tulevissa hetkissä ja valinnoissa.

Tunnen kiitollisuutta siitä, että onnistuin yhyttämään nuo tunteet ja saamaan niiden tuomista ajatuksista kiinni. Niissä on riittänyt oivallettavaa.

Tunnen kiitollisuutta myös siitä, että minulla ylipäänsä on niin vankat juuret. Että on paikka, jossa olen sataprosenttisesti kotonani. Sellaisen paikan olemassaolo ei ole itsestäänselvyys vaikkapa perheissä, joissa on muutettu paljon. Tosin muutot voivat kasvattaa ihmisistä myös sitkeitä ja sujuvia sopeutujia, kuten mieheni on, joten eihän asia toki ole mustavalkoinen.

Isä ajoi minua vastaan. Hän tiesi, että olen kävelemässä kotiin, muttei tiennyt sitä, että olin saanut sontikan lainaan. Se, samoin kuin minulle empimättä lainattu sateenvarjo, herätti uuteen ajatukseen siitä, että omalla maallani minulla on tukiverkko, jonka lonkerot ovat hyvin voimakkaat, leveät ja monisyiset. Lapissakin meillä on ihmisiä, joilta voimme pyytää jeesiä, mutta totta on, että heitä on harvassa ja varsinkin se, että suurin osa heistä on aivan levällään ympäri Lappia, moni satojen kilometrien päässä, joten monissa tilanteissa joudumme ratkomaan asioita kahdestamme. Lähellä oleva tukiverkkomme on ihana ja todella rakas, mutta kovin kovin kapea, ja jokaisella tietysti on omat elämänsä ja menonsa, aivan kuten kuuluukin. Rakastan niitä ihmisiä, mutta varsinkin tällaiseen maailmanaikaan, jota viime vuodet olemme koronan ja Venäjän vuoksi joutuneet elämään, osaan arvostaa sitä, että aivan ennen kaikkea perhe on lähellä ja että me olemme lähellä perhettä. Varmasti myös ikä on tehnyt tehtävänsä siinä, että arvomaailmani on tullut perhekeskeisemmäksi. Se tuntuu aivan luonnolliselta.

Aivan järjetöntä kiitollisuutta koen siitä, että mieheni on halukas hyppäämään tähän muuttoon täysin jarruttelematta ja saapumaan ennakkoluulottomasti kanssani minun maalleni elämään. Aion tehdä kaikkeni tukeakseni hänen viihtymistään ja kotiutumistaan sinne ❤ Mahdollista on, että tulevat vuodet tuovat myös häntä lähemmäs omia juuriaan, joita on Etelä-Suomessa laajalti. Myös hänen perheestään moni on etelässä, mikä tuntuu hyvältä.

Ajatella, että näin suuria ajatuksia, muistoja ja tunteita syntyi niiden muutamien minuuttien aikana, kun kuljin pinkin sateenvarjon alla kotikylällä kesäisessä kaatosateessa.