Eräänlainen ympyrä tuntui sulkeutuvan eilen, kun lähdin katsomaan ruskaa Puljutunturille. Olen tainnut käydä Puljulla melkein joka ruskalla, mutta aivan erityisen mieleenpainuva kerta oli syksyllä 2015. Ruska oli sinä syksynä upea, ja se oli ensimmäinen syksy, kun asuin Lapissa ruskan aikaan. Olin muuttanut vuotta aiemmin, mutta vasta ruskan jälkeen. En voi uskoa, että muutosta on kohta kuusi vuotta. Kuusihan pyöristyy jo kymmeneen!
Syksyllä 2015 asuimme Kittilässä ensimmäisessä yhteisessä kodissamme, ja elämä oli asettumassa kaikin tavoin mukaviin, rauhallisiin uomiinsa. Lähdimme katsomaan ruskaa mieheni ja parhaan ystäväni kanssa, paksusta sumusta huolimatta. Kirjoitin retkestä silloin jutun Retkipaikkaan.
Eilen palasin Puljulle uuden ystävän kanssa. Retkessä oli jotain, joka muistutti minua tuosta syksyn 2015 seikkailusta. Sää oli harmaa, mutta ruska tosi hieno. Evästelimme laavulla mennessä ja tullessa, ilman mitään aikatauluja tai suurempia suunnitelmia, ja paransimme maailmaa tunturin rinteitä kulkien, mustikoita poimien ja maisemia valokuvaten.
Retki oli hyvä ja mieleenpainuva, maailma tuntui sen jälkeen tosiaan jälleen hieman paremmalta paikalta. Kiitos retkestä Riikalle 🙂
Laavu näkyy yllä kuvassa järven rannalla. Maisemasta tuli minulle mieleen Tuntsan erämaa, jossa olen kerran saanut käydä ruskalla.
Lapin ruskassa kerta toisensa jälkeen minua hämmästyttää se, että koivu voi muuttua punaiseksi. Olen tarkkaillut punaisiksi muuttuvia koivuja ja huomannut, että ne ovat ne samat puut, jotka syksystä toiseen punaisiksi muuttuvat.
Emme kävelleet huipulle tietä pitkin, vaan polkua edestakaisin. Mustikkarasia täyttyi huimaa tahtia sopivan paikan löydyttyä.
Katselimme horisonttiin ja arvuuttelimme tuntureita. Pallas oli pilvien peitossa. Huussin takana kaukana, kaukana horisontissa näkyi rypäs valtavia huippuja (alla erottuvat haaleasti). Mitähän ne olivat ja kuinka kaukana?
Seurailimme pilvien eloa taivaalla. Olimme lähteneet liikkeelle jo ennen kahdeksaa, koska sääennusteen mukaan sade alkaisi puolilta päivin. Vältyimme sateelta hyvin.
Matkan varrella tuli syötyä niin mustikkaa, puolukkaa, juolukkaa kuin riekonmarjaakin. Ruohokanukat jätimme syömättä, niitä ei varmasti syö kukaan.
Alla riekonmarjamatto.
Polku johdatti meidät purolle. Syksyllä 2015 puro solisi äänekkäästi, nyt se oli rauhallisempi. Poimin sen rannalta rasiaan juolukoita ja variksenmarjoja.
Puljutunturin polku on pieni ja sympaattinen. Sitä kulkiessa pää tuulettuu ja ajatukset virtaavat vapaasti.
Omalla kohdallani parempaa tapaa uuteen ystävään tutustumiseksi ei olekaan kuin yhteinen retki luontoon. Luonto riisuu maskeista ja kuorista, olo on rento ja on helppo olla oma itsensä. On helppo jakaa ajatuksia ja kokemuksia elämän varrelta. Vaikeistakin aiheista on yhtäkkiä ihan kummallisen mutkatonta puhua.
Laavulla meillä oli termarikahvia ja pikkuevästä purtavaksi. Emme tehneet tulia – Puljun laavun tulipaikka on tuulinen kuin mikä, eikä siihen ole nuotiota helppo saada syttymään. Ja sitä paitsi, itse suosin aina hetivalmiita eväitä – pinna harvoin riittää askaroida nuotion parissa. Rauhallinen makkaranpaisto kotipihalla on kyllä ihan mukavaa silloin tällöin.
Puljun laavulla ja koko paikalla polkuineen on ensimmäisestä syksystä lähtien ollut sydämessäni jotenkin erityinen paikka. Totesin Riikallekin, että tämä on lempipaikkojani ihan koko Lapissa, myös koko maailmassa. Täällä käyminen tuntuu aina kotiinpaluulta, tulee se lohduttava tunne, että jokin tässä maailmassa näyttäisi olevan pysyvää, tuttua ja turvallista.
Aivan erityisen kotiinpaluulta Pulju tuntui syksyllä 2018, kun kävimme paikalla ensimmäistä kertaa sitten pois muutettuamme, ja aloimme ensimmäistä kertaa vakavasti harkita paluumuuttoa.
Syys-lokakuussa on kaikenlaista luvassa. Kivoja juttuja, mutta myös mutkikkaiden asioiden maaliin saattamista. Yhteisiä reissuja miehen kanssa, kauan odotettuja seikkailuja lähellä ja kaukana. Myös ystävien näkemistä ja kodin laittoa.
Elämä tuntuu hyvältä ❤
Saari avaruudessa 