Saari avaruudessa

Elokuu on lähestymässä puoliväliään ja kesä loppupuoltaan. Lempeä ja vähän rajumpikin syksyltä kalskahtava tuuli on puhallellut yli viime aikoina. Kurkien huudot kiirivät taloon peltojen yli, puutarhan halki ja tuuletusikkunasta sisään. Ne ovat kiirineet koko kesän, mutta jotenkin nekin tuntuvat nyt muistuttavan syksyn lähestymisestä.

Sattumalta palasin tällä viikolla lukemaan ensimmäisiä blogikirjoituksiani siltä ajalta, kun olin muuttanut Utsjoelle. Niiden myötä palasin lukemaan myös muita muuttojuttuja – muistelemaan aikoja kun muutimme ensimmäisen kerran Kittilään, sitten Sodankylään, sitten uudelleen Kittilään. Katselin kuvia myös Salon-kodistani kymmenen vuoden takaa ja tuntui ihanalta palata niihin kuviin ja tunnelmiin. Koti on elämän keskiö ja minulle myös rauhan ja vapauden tyyssija, paikka, jossa on aina helppoa olla oma itsensä. Jos kodissa pitää esittää jotakin, se ei ole oikea koti alkuunkaan. Muistan sellaisiakin aikoja.

Kuvat aiemmista kodeista lämmittivät suuresti sydäntä ja olin itselleni kiitollinen siitä, että olin dokumentoinut niitä. Sitten havahduin siihen, etten nykyisestä kodista ole vastaavaa postausta tehnyt, vaikka olemme asuneet tässä jo vuoden.

On kaunis loppusyksyinen päivä, ulkona tuulee ja mies on aamupäivän koulussa. Ei ole mitään kummempaa tekemistä, ja laiskuuteni pitää minua sisällä juuri nyt. Niinpä tuumin, että otan muutaman kuvan kodista ja kerron niistä. Ajan mittaan tällaisista postauksista tulee rakkaita.

Keittiössä asuu suurin osa kasveista – yli kaikkien äyräiden kasvava peikonlehti, mamman rönsylilja lukemattomine jälkeläisineen, ystävältä saatu tupsukki sekä itse ostamani piilea lapsineen, isomuori ja kultaköynnös. Unelma kasvattelee kasvilampun alla köynnöksiä katonrajaan saakka, enkä tiedä minne kummaan se on matkalla.

Keittiön pöydän äärellä teen suurimman osan töistäni kannettavalla tietokoneella. Saman pöydän äärellä syömme aina yhdessä myös aamupalan ja päivällisen. Viime talvena valmistin päivällisen puuhellalla sähkön säästämiseksi ja saa nähdä, pitääkö tehdä ensi talvena samoin. Se oli yllättävän helppoa kyllä, ja samalla tuli lämpöä kotiin. Olen hyvin kiitollinen koko kodistamme sekä sen puuhellasta ja muista lukuisista tulipesistä. Talon omistavalle tädilleni ja hänen miehelleen olemme kiitollisia siitä, että saamme asua tässä edullisella vuokralla. Tämän talon vapautuminen ja tarjoaminen meille oli onnenpotku, josta emme olleet osanneet edes haaveilla.

Talon jokaisesta ikkunasta näkyy ympäröivä luonto. Näemme usein eläimiä kuten kauriita, jäniksiä ja kettuja. Pihalla kasvaa suuria puita, kuten kuusi, hevoskastanja, koivu ja tammi, ja puutarhaa ympäröivät männikkö ja koivikko sekä niiden takana viljapellot.

Olohuoneessa katsomme yhdessä paljon sarjoja ja elokuvia. Nautimme rauhasta. Tietysti seuraamme myös uutisia. Inflaation, äärioikeiston, ilmastonmuutoksen ja erilaisten tartuntatautien kiihtyminen sekä tietenkin Ukrainan sota ja Venäjän tilanne huolestuttavat ja saavat miettimään, mitä kaikkea sitä ehtii oman elämän aikana vielä kokea. Talon paksut kiviseinätkään eivät suojaa huolilta, mutta saan kyllä lohtua siitä kun ajattelen, että tämän paikan ovat rakentaneet sodan kokeneet isovanhempani, tässä he elivät hyvin pitkään sodan jälkeen ja yhä se seisoo kauniina ja kotoisana tarjoten rauhaa ja suojaa nyt meille.

Olohuoneen ikkunalaudalla ovat mamman orkideat, jotka availevat kukkiaan yksitellen. En ole aiemmin elämässä hoitanut orkideoita, mutta kun nämä tulivat minulle, katsoin Youtubesta hieman hoito-ohjeita maaliskuun lopulla. Irrotin kasvit ruukuistaan ja karistelin juurakot puhtaiksi. Leikkasin lahonneet juuret jokaisesta pois ja istutin kasvit uusiin ruukkuihin, uuteen orkideamultaan. Leikkasin myös vanhat kuivuneet kukkavarret pois. Aloin upottaa ruukut joka viikko puoleksi tunniksi ja lannoitin niitä ohjeen mukaan. Pian ne alkoivat kasvattaa uusia kukkavarsia, ja nyt ne kaikki kukkivat. Jokainen oli eri värinen: yksi on lila, yksi valkoinen ja yksi lila-valkoinen. Paljon nuppuja on vielä aukeamattakin.

Meillä on tuuletusikkunoihin vain yksi verkko, joten voimme pitää vain yhtä tuuletusikkunaa auki. Verkko on oltava, jotta kissa ei karkaa, ja toisaalta muiden ikkunoiden edessä on kasveja, joten avaaminen ei olisi ihan helppoakaan. Avaan makuuhuoneen tuuletusikkunan aina kesäaamuisin ja nautin sisälle puhkuvasta, aamunkostealle puutarhalle tuoksuvasta ulkoilmasta samalla kun kääriydyn pehmeään aamutakkiin, joka roikkuu Sodankylästä ostetussa kettunaulakossa ikkunan vieressä. Sitten siirryn keittiöön valmistamaan teetä ja puuroa.

Auki olevasta ikkunasta kissa usein nuuhkii ulkoilmaa ja valpastuu, kun näkee jonkin eläimen liikkuvan puutarhassa.

Kaapissa äidin kutomat kauniit villapaidat odottavat viileämpiä päiviä.

Lappi on läsnä kodissamme sielläkin, missä se ei ole kaikille ilmeistä. Sänky on Rovaniemeltä, matot ja sohvan peitot Sodankylästä, peili Kittilästä, peilin päällä olevat puunpalat ovat Puljutunturista ja Lokan rannalta. Buddhan vanhempani toivat minulle lahjaksi Karigasniemen-kotiini, missä kiinnyin siihen suuresti ja se on rakkaimpia yksittäisiä esineitä mitä minulla on.

Pyrin pitäytymään erossa tavarasta, jolle ei ole käyttöä tai joka ei merkitse minulle mitään. Rakkaita ja merkityksellisiä asioita pidän mielelläni esillä. Näitä ovat esimerkiksi yhteiset muistot Kiteeltä ja musiikkikeikoilta, ystäviltä ja perheenjäseniltä saadut lahjat sekä isovanhemmilta periytynyt esineistö, kuten keittiön pöytä ja mamman tekemät pitsiliinat. Osa näistä tavaroista kiersi kanssani jo Lappia, mikä saa ne tuntumaan entistäkin merkityksellisemmiltä. Esimerkiksi sammakkopatsaan sain parhaalta ystävältäni Salossa viimeisenä iltana ennen kuin muutin Utsjoelle, ja muistan hyvin millainen tunnemyllerrys siihen hetkeen liittyi. Patsas samalla muistuttaa minua siitä, mitä kaikkea upeaa tuo muutto on elämääni tuonut ja mitä kaikkea hyvää se kaikki kantaa yhä tähän nykyiseen päivään.

Uusin tällainen tärkeä esine on mieheni tyttäreltä saamani äitienpäivälahja, puuhun kolvattu lintu sydämineen.

Alla olevan kuvan otin omalta paikaltani sohvankulmasta. Kun katselemme aamutelevisiota tai illalla sarjoja, minä istun tässä. Kissa on ikkunalaudalla tuuletusikkunan tuulista nauttimassa, orkideat kukkivat toisella ikkunalla ja peilin yllä Lokan ja Puljun puunpalat muistuttavat Lapista. Puljun puu on lempikuuseni maahan pudonnut oksa, jonka poimin mukaani (toistaiseksi) viimeisellä retkelläni tuon puun luo keväällä 2022.

Kotimme ei olisi täydellinen ilman Levi-kissaa, joka täyttää tänä kesänä jo kahdeksan. Hän muutti meille Levitunturin juurelta puolivuotiaana tammikuussa 2016 ja on erottamaton osa pientä perhettämme. En tiedä oliko edellisillä vuokralaisilla täällä kissaa, mutta mammalla ja pappalla oli oranssi Miisu kun he asuivat täällä.

Levi pitää yläkerrassa olevaa, mieheni tyttären huonetta omanaan. Usein se nukkuu siellä lattialla kitaran edessä. Kuitenkin se viettää paljon aikaa myös meidän kanssamme, makoilee sohvalla sylissä ja joskus sängyssäkin. Ulkoilu ei enää tapahdu vapaasti, vaan ulos mennään ainoastaan valjaissa.

Luin aamulla uutisia asuntovelkojen korkojen noususta. Siinä oli haastateltu ihmisiä, joilla oli asuntovelkaa noin 200 000–500 000 euroa. Nyt korkojen noustua tilanne on sitten se, ettei kahden aikuisen tuloillakaan ole puskuria edes pesukoneen ostamiseen, jos vanha hajoaa.

Puhelimme miehen kanssa ja kiittelimme toisiamme siitä, että onneksi kummallakaan meistä ei ole haluja koskaan, missään tilanteessa, ei edes alhaisten korkojen aikana ostaa taloa, joka vaatisi tuommoisia lainoja. Vaikea edes ymmärtää mihin kummaan kukaan tarvitsee puolen miljoonan euron kotia? Ilmeisesti tarve on kuitenkin ollut todella aito ja kova, kun on oltu valmiit ottamaan lainaa tappiin saakka, riskilläkin otettu niin paljon kuin vain on pankista saatu.

Kun jonain päivänä meidän elämässämme tilanne tai toinen sanelee, että on aika taas ostaa koti, niin etsimme jotakin pientä, vaatimatonta ja syrjäistä. Kunhan olisi sähköt, vesi ja oma rauha, eikä olisi laho eikä turhan suuri. Meille kelpo koti olisi noin 60 neliötä.

Meillä ei ole suunnitelmia ostaa eikä muuttaa ja olemme oppineet, että sellaisia suunnitelmia on melko turha tehdäkään. Tilanteet elävät koko ajan ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kaikki on meillä hyvin tässä ja nyt, olemme onnellisia ja meillä on tulot ja menot tasapainossa, jotta pystymme säästämään rahaa niin, että se tuo meille pelivaraa tulevaisuuteen – siis siinä tapauksessa, että tulevaisuus on olemassa. Uutisia katsoessa ei voi olla varma tuleeko ensi viikolla tai ensi vuonna sota vai uusi pandemia vai molemmat, vaiko pelkästään tulvat tai kuivuus tai ehkäpä globaali pankkiromahdus, joten suunnitelmien tekeminen on melko turhaa. Onneksi ei ole lapsia, kun alkaa vaikuttaa siltä, ettei tässä ehdi itsekään elää vanhaksi ennen kuin jotain mullistavaa pahaa tapahtuu. Kyse on vain siitä, mikä ehtii ensin. Nousevatko natsit valtaan ennen kuin ikiroudasta sulavat mysteerivirukset leviävät vai alkaako ydinsota sittenkin ja lopettaa kaiken?

Kuinka naiviia olikaan minulta vielä jokin aika sitten luulla, että nykypäivän länsimaalaisena saisin elää elämäni jotenkin stabiilissa maailmassa ilma uhkia, jotka saattavat toteutua tai olla toteutumatta, mutta jotka ovat tiedossa ja mielessä kuitenkin alati. Nykyuutiset ovat opettaneet myös kiitollisuutta. Jokainen päivä, kun saamme elää Suomessa nykyisenlaista elämää, on hyvä askel eteenpäin.

On vain elettävä uhista huolimatta ja nautittava hetkestä. Nautittava kukkivista orkideoista, kissan pehmeydestä, musiikista, parisuhteesta ja perheestä ja viljan tuoksusta kesätuulessa ja jotenkin vain koitettava uskoa siihen, että kaikki saadaan raiteilleen vielä.

Tässä hetkessä aion lämmittää itselleni lounasta, jotta vatsa ehtii laskea ennen kuin mies tulee kotiin ja lähdemme Teijolle kulkemaan Onnelannummen reittiä.