”Erämaan sielu, elävä metsänsilmä, naaki ja tiiraili joka kannon kolosta. Jokaisesta pökkelöstä, tervasjurrikasta ja koivuntohelosta tuijotti hänen oma haltijaisensa, metsän salaperäinen henki, tuijotti ja naaki, ei mitään sanonut.”
Samuli Paulaharju, Sompio
Istun keskellä laatikoita, pusseja, kasseja, ryysypinoja ja kirjoja. Maalipurkki huutelee ääneti eteisen kaapissa suti ja teippirulla vieressään, notta maalaa, maalaa!
Kasvit ovat lopultakin päässeet kaikki ikkunan ääreen, ja sammakot kurnuttavat. Niille maistuu vesi, joka tulee suoraan oman kodin kaltiosta.
Jalkojen alla tuntuu puulattia ihanan lämpimältä. Tässä sen nyt on, meidän uusi kotimme. Niin siinä kävi, meistä tuli sodankyläläisiä. Nyt on poissa väliaikaisuuden tuntu – tämä koti on omamme. Tänne voimme asettua ja juurtua vaikka niihin päiviin saakka, kun olemme kuivia kuin käkkyrät Lapin puut, joista ”harmaa metsäläisen parta on vain jäänyt ruokottomana pörröttämään.”
Talo on puiden ympärömä, takapihalla kasvaa komea koivumetsä ja mustana valkoisen hangen alla virtaa vuolas Ahvenjoki. Talon ympäriltä alkaa luonto, ja elävä metsänsilmä naakii ja tuijottaa joka kolosta, toden totta.
Porot ovat paljon lähempänä kuin edellisessä kodissa, ja toivottavasti saan rasvapötköllä ja pähkinöillä kuukkelinkin houkuteltua paikalle, vaikka koivumetsä ei sille ihan tyypillisintä ympäristöä olekaan.
”Mutta pieni ruskea kuukkeli luritteli ja jorisi salamyhkäisenä sakeassa kuusikossa pesänsä lähimailla. Sitten se kääpsähti hiljaa, sanan puolen puhumatta, toiseen kuusikkoon ja rupesi sieltä ylpeänä suurentelemaan ja piukuttamaan, kohta kirvaamaan, jotta maka, et uskalla tulla tänne.”
Samuli Paulaharju, Sompio
Luonto tulee nyt ikkunaan kiinni. Olohuoneessa on viisi suurta ikkunaa, jotka avaavat maiseman valkoiseen, lumiseen koivumetsään. Sen takana on lisää metsää, ja sen lisämetsän takana on jänkää, ja sen jänkämaan takana aukeaa Vaalajärvi, joka on suuri ja sininen ja jossa minä saan kalastaa ja venettä piettää, siksi koska minä asun tässä.
Kylä on pieni ja hiljainen, ja luonto täällä on suuri. Vaikka Ounasjoen lumoava maisema on silmistäni poissa, on metsän sylissä turvaisa ja salaperäinen olo. Oma olo, pysähtynyt rauha. Täällä saa olla ettei kukaan näe.
Ahvenjoki on jään ja lumen alla, eikä näy ikkunaan, mutta tunnen koko ajan, kuinka se siellä virtaa ja kuuntelee, että keitäs me oikein olemme.
Olen fiilistellyt Sodankylää etukäteen lukemalla Samuli Paulaharjun kirjaa Sompio (1939). Siitä tämän kirjoituksen lainauksetkin ovat peräisin. Olen ahminut Paulaharjun tekstiä, hihitellyt hauskoille sanavalinnoille ja tutkinut maastokarttaa piiruntarkasti sitä mukaa, kun on kirjassa mainittu kiintoisia paikkoja ja kerrottu niistä tarinoita. Olen taitellut sivujen kulmia ja tehnyt alleviivauksia ja muita merkintöjä. On ainakin sata paikkaa tässä ihan nurkilla, sadan kilometrin säteellä, jotka haluan nähdä.
Onneksi ei ole kiirettä. Tässä minä nyt elän, Lapin syvimmässä sydämessä, kaikenlaisten koivuntoheloiden, korpikontioiden ja jöntäntönttien keskellä, ja minulla on kaikki aika ja rauha maailmassa.
”Ei ole kiirettä Lapin kiveliöissä. On siellä aikaa – kesällä yötöntä päivää, talvella päivätöntä yötä, aivan loppumattomiin. Ken on lähtenyt aapaa jutamaan, jutakoon niin kuin aapa antaa, upottava rimpinen vesiaukea, jota ei ruukalleta laukkoen eikä tolvaten.”
Samuli Paulaharju, Sompio
Saari avaruudessa 