Viikonloppuna koitti kesän toinen Kitee-reissu, kun olimme mukana Nightwish Fans Meeting 2023 -tapaamisessa. Tapahtuma kesti kaikkiaan viikon (ja pidetään uudelleen taas ensi vuonna!), mutta me olimme siellä torstai-illasta sunnuntaihin. Sinä aikana ehdimme paitsi saada uusia tuttavuuksia eri puolilta maailmaa ja etenkin Eurooppaa, käydä myös omin nokkinemme Valkiajärvellä peräti kahdesti.
Ensimmäisellä kerralla taivas oli pilvessä ja oli tuulista. Veteenmeno ei siten ollut pelkkää juhlaa, mutta kun sitä ei liiaksi jäänyt miettimään, niin hyvinhän sinne järven syliin pääsi pudottautumaan. Uin nyt eri suuntaan kuin aiemmilla kerroilla ja suuntasin laiturin vasemman puolen rannoille. Siellä odottikin komea, kirkas syvä sekä suuria hakopuita.
Mukanani oli kaksi kameraa, eikä kumpikaan ollut kovin hyvä juuri tähän tilanteeseen. Pikku-Canonissa (Canon PowerShot G7 X Mark II + kotelo Canon WP-DC55) ei riittänyt valo, ja isompaan (Canon 80D) olin ottanut väärän, potrettikuvaukseen tarkoitetun putken, joka ei sopinut tähän tarkoitukseen alkuunkaan. Mutta sillä oli mentävä. Onneksi sentään järkkärin paremman kuvanlaadun huomaa selvästi verrattuna tasku-Canoniin, eli turhaan ei tullut järkkärille kallista sukelluskoteloa hommatuksi. Pitää vain ottaa toinen putki näihin hommiin jatkossa.
Erään liekopuun vierelle oli pudoteltu epäilemättä vanhoja joulukuusia kaloille kutupaikoiksi. Ilmeisen hyvin olivat toimineet, sillä vedessä leijui tuhansien sormenkokoisten, suurisilmäisten ja terhakkaeväisten ahvenvauvojen parvi. Alla olevassa kuvassa on vain kapea otos parven kokonaisuudesta, sekä yksi kuusikin näkyvissä. Kuvasta näkee kuinka tasku-Canon on kamppaillut valon vähyyden kanssa, kun kuvattava kohde on ollut useamman metrin syvyydessä pilvisenä päivänä. Aurinkoisessa rantavedessä se pärjää kyllä ihan hienosti ja on pienen kokonsa ansiosta näppärä käyttää.
Lähempänä rantaviivaa ui pieniä haukia – noin vaaksan mittaisia – ja aika ajoin joku niistä teki kierroksen ahvenparvessa. Ahvenet seurasivat haukea, kaikki tapahtui kaikessa rauhassa ja hitaasti. Pikkukalojen terhakkuus on sydäntäsulattavan suloista.
Minulla oli Canonin ”väärä” putki oikeasti mukana ihan tarkoituksella, testimielessä, koska halusin kokeilla miten se toimisi. Hölmönä olin sitten jättänyt varmasti sopivaksi tietämäni putken kotiin saakka Saloon. Onneksi sentään muutamia ihan mukavia kuvamuistoja onnistui Valkiajärveltä tälläkin kertaa tallentaa, vaikka hämäriin valo-olosuhteisiin nähden kuvauskalusto oli melkoinen kompromissi.
Miniahventen megaparvessa oli muutamia isompia yksilöitä myös. Ei kuitenkaan mitään vaaksaa pidempää, eli kaikki suuremmat kalat loistivat tällä kertaa poissaolollaan. Onneksi oli edes noita pieniä!
Huomasin siinä Valkiajärven tummana ammottavan syvyyden reunalla, että kammoni sitä syvyyttä kohtaan on viimeinkin kadonnut. Ennen minua kuumotti tuo tuommoisen mustaksi muuttuvan syvyyden läsnäolo, kun pelkäsin että sieltä pimeyden ammotuksesta syöksyy jokin mamelukki tai vähintään sukeltaja ja säikäyttää. Mutta ei näköjään enää. Edelleenkään minulla ei ole mitään syytä poistua rannan tuntumasta, koska kaikki snorklaten tavoitettavat kalat, kasvit ja muu mielenkiintoinen ovat lähellä rantaa. Mutta snorklaaminen on nyt leppoisampaa, kun viereinen tuntematon pohjattomuus ei enää pelota.
Jälkimmäisellä käyntikerralla osuin – ensimmäistä kertaa koskaan – veteen yhtä aikaa ihan oikean laitesukeltajan kanssa. Vaihdoimme vedessä ja rannalla muutaman sanan ja kertoilimme toisillemme missä olemme kumpikin liikkuneet vedenalaista maailmaa kuvaamassa. Hän oli kiertänyt maailmaa, ja hänen kuvauskalustonsa arvo oli todennäköisesti samaa luokkaa kuin mitä minun taloni arvo tulee olemaan jonain päivänä, kun ostamme taas oman paikan. Hän kuitenkin ihaili Hossasta ottamiani hauki- ja ahvenkuvia ja oli vaikuttunut, että niin hyviä lähikuvia saa pelkästään snorklaamalla. Mies kertoi aloittaneensa samanlaisella kalustolla kuin mitä minulla on nyt. Onneksi olen itse niin nuuka, että voin olla varma, ettei minun harrastukseni lipsahda samoihin kustannuksiin kuin hänellä. Tapaaminen oli todella mukava, hyvin harvoin pääsee vaihtamaan kuulumisia toisen vedenalaiskuvaajan kanssa kasvokkain.
Eilen ajoimme Kiteeltä kotiin Heinolan Sonnasen kautta (kuvat alla). Snorklasin siellä ensimmäisen kerran tasan kaksi vuotta sitten. Viimeksi näin ja kuvasin Sonnasessa kauniin hauen, mutta tällä kertaa en nähnty yhtään kalaa enkä mitään vedeneläviä paitsi onneksi sentään edes joitain kasveja. Autio hiekkapohja oli lopulta tylsä katseltava, mutta lämpimänä päivänä snorklaushetkestä saa aina sentään virkistyksen suuren ilon, ja sitä paitsi Sonnasen rannat ovat ihan älyttömän kauniit ja hiekkapohja ihana.
Nyt on kesämme siinä vaiheessa, että meillä ei ole mitään matkaa eikä keikkalippuja enää varattuna. Kaikki on käyty, mitä suunnitelmissa on ollut. Se tuntuu ihan mukavalta oikeastaan, kesään on mahtunut tosi paljon mukavia menoja, kuten kaksi Sabatonin keikkaa, kaksi Nightwishin keikkaa, kaksi Beast in Blackin keikkaa, yksi Amorphiksen keikka sekä reissut Helsinkiin, Bengtskäriin ja Kiteelle. Ja nyt pääsin sentään snorklaamaankin peräti kolmesti yhden viikonlopun aikana, kun niin pitkä siivu kesästä on mennyt nuhan ja toisaalta tikkejä vaatineen haavan paranteluun ilman uimista.
Tulevat viikonloput ovat siispä täynnä vapautta (ihanaa!) ja jos vain säät ovat hyvät, niin niihin on tarkoitus mahduttaa vielä Iso-Melkutinta ja Iso-Valkeeta, ainakin kerran molempia. Haaveilemme myös syysreissusta Ahvenanmaalle, jos budjetti vielä antaa periksi. Myös Jurmoa olisi haaveissa talveksi, mutta silloin siellä ei varmaan kyllä tule snorklattua, se olisi liikaa jopa minulle.
Saari avaruudessa 