Sunnuntaina koitti kesän ensimmäisen (!) Iso-Melkutin-reissun aika. Oli pilvinen ja hieman tuulinen sää, mutta kesä on jo niin pitkällä, että oli pakko lähteä jo käymään. Sain veteen mukaan yläasteaikaisen ystäväni, ja miehenikin tuli matkaan pyöräilemään alueen reiteille.
Kuljimme pysäköintialueelta nähtynä Iso-Melkuttimen toiseen päähän. Polku mutkitteli rantametsässä ylä- ja alamäissä ehkäpä reilun parin kilometrin verran, kunnes saavuimme sillalle. Silta ylittää lyhyen, matalan ja kapean mutta kristallinkirkkaan joen, jossa Vähä-Melkuttimen vesi valuu Iso-Melkuttimeen. Sillanpielestä menimme sitten veteen Vähä-Melkuttimen puolelle. Siinä oli pikkainen valkoinen hiekkapohja, kuten monessa kohtaa eri puolella Iso-Melkuttimen rantoja.
Miniparvi pikkusormen kokoisia ahvenia oli ensimmäinen eväkkäiden partio joka ilmestyi tarkistamaan meitä veteen laskeutuneita ihmisapinoita, jotka hohdimme maisemassa valkoisina kilpaa vaaleanvihreiden kasvien kanssa.
Tovin kuluttua myös suurempia ahvenia ilmoittautui. Ei mitään mörköjä, mutta uteliaita ja oikein reippaita. Hämmästyneen näköisinä ne tuijottivat etenkin kameraani, minulla oli tällä kertaa mukana Canon 80D.
Vaikka monet kuvista olivat tärähtäneitä, kaiken kaikkiaan olin todella tyytyväinen kuvasaldoon. Valovoimaa riitti pilvisestä taivaasta huolimatta, ja paljon oli myös hyvin teräviä kuvia mukana.
Aina tarkennus ei ollut aivan siellä missä olin ajatellut, mutta siitäkin syntyi ihan mielenkiintoisia kuvia.
Kun kuvaa tällaisella varustuksella (budjetilla), mikä minulla on, niin tuurilla on suuri rooli siinä millaisia kuvia tulee. Minua se ei kuitenkaan haittaa, kalusto on nyt juuri sellainen johon olen tyytyväinen, ja yleensä melkein joka reissusta siunaantuu ainakin muutamia kivoja kuvia muistoksi. Ja jos ei, niin ei sekään ole vakavaa. Kaikkein tärkeintä on se, että on saanut viettää aikaa pinnan alla rentoutuen, vedenalaisesta luonnosta ja veden viilennyksestä ja kannattelusta kaikessa rauhassa nauttien.
Ensimmäistä kertaa koskaan bongasin pohjasta eläviä simpukoita. Niitä nökötti pystyssä pohjan höttöisessä pehmeydessä noin parin metrin syvyydessä. Yläreunassa näkyi rivistö kuin pehmeitä hampaita. En tunne simpukan anatomiaa mutta jotenkin arvelisin, että simpukka jollakin lailla hengittää tai tuulettaa, siivilöi vettä niiden läpi?
Pienellä matkalla oli monipuolisesti erilaista maisemaa. Matala kaislikko ei varsinaisesti kutsunut, mutta sitä vastoin jyrkempi ja syvempi ranta, jossa liekopuiden rungot ja oksat risteilivät vedessä, oli kiinnostava. Aika ajoin otin jonkin puun tyngästä hyvin hennosti kiinni saadakseni oman liikkeeni pysäytettyä tai varovasti käännettyä. Yllätyin siitä kuinka kevyitä painavalta näyttävät puut olivat, varovainenkin ote sai helposti koko rungon liikahtamaan. Samalla veteen nouseva höttö sai uteliaat ahvenet tulemaan lähemmäs.
Synkänsävyisten liekopuiden väleistä kasvoi monenlaisia vesikasveja, jotka vähäisessäkin auringonvalossa suorastaan näyttivät hohtavan muutoin hämärässä maisemassa.
Lumpeet olivat kukassa ja valkoiset kukinnot hohtivat hienosti alta päin katsottuina. Lisäksi lumpeiden pinnan alla olevat, kirkuvan pinkit lehdet toivat maisemaan hienoa väriä.
Alla oikealla vielä mieheni ottama kuva minusta ja rannasta.
Paikka toi mieleeni Hossan Muikkupuron. Sielläkin kirkas, kapea ja matala joki yhdistää kaksi hyvin kirkasta järveä toisiinsa, ja jopa hiekkaranta on hyvin samantapainen.
Hossassa Keski-Valkeaisessa tapasin upean hauen hyvin läheltä kesällä 2021. Nyt Lopella hauki jäi kohtaamatta – paitsi että se ilmestyi paistattelemaan päivää suoraan neniemme alle siinä vaiheessa, kun olimme juuri saaneet puettua kaikki vaatteet takaisin päällemme. Sama homma kävi Iso-Valkeella Somerolla viime vuonna. Siitä alkaa olla aikaa kun olen viimeksi nähnyt ison hauen kasvokkain! Onneksi Kiteellä näki edes pikkuhaukia.
Vähä-Melkuttimen reissu oli joka tapauksessa todella onnistunut ja elän toivossa, että elokuun aikana tulisi käytyä alueella vielä uudelleenkin.
Pikku-Valkee, Somero
Aiemmin viikonloppuna kävin myös Pikku-Valkeella Somerolla. Sekin oli pilvinen päivä ja vielä aika tuulinenkin. Tympeä sää ja aution yksitoikkoinen pohja saivat minut suuntaamaan aika nopeasti takaisin, mutta juuri ennen kuin nousin vedestä, parvi nuoria ahvenia ympäröi minut. Niiden kanssa oli hauska viettää aikaa, kun ne ihmettelivät minua ja kameraani ja varpaitani.
Olen snorklannut Pikku-Valkeessa kerran aiemmin, silloin löysin äkkisyvän ja lumpeiden täyttämän rannan, joka oli tosi hieno ja mielenkiintoinen. Tällä kertaa osuin tosiaan ihan eri rantaan, pohja oli kyllä kivasti hiekkaa mutta muutoin maisema tylsä. Onneksi kalat tulivat kavereiksi!
Pyysin miestä ottamaan minusta kuvan vielä kun olin noussut pois vedestä ja pukeutunut kauluria myöten kotimatkaa varten. Ihan vain että tulee dokumentoitua tätä lajia myös pinnan yläpuolelta, jossa lämmin vaatetus on usein aika keskeistä pitkän pinnan alla olemisen päätteeksi.
Saari avaruudessa 