Viime viikonlopulla muutimme. Vanhaan kotiin jäi vielä hieman tavaraa, ja siivous on vielä tekemättä, mutta vanhempieni suurella avustuksella saimme muuton jo paljon pidemmälle kuin olisin ikinä arvannut toivoa. Vanhempien avulla pystyisi varmaan siirtämään vaikka vuoria yhden viikonlopun aikana, jos siihen ryhtyisi.
Kevään aikana on tapahtunut valtavasti, enkä voi sanoa, ettenkö istuisi tässä sohvalla nyt aika väsyneenä ja hämmentyneenäkin. Mutta myös hyvin onnellisena. Tuntuu, kuin olisin palannut kotiin pitkältä matkalta, niin pitkältä, että olo on vähän pöllämystynyt.
Mutta samalla olo on kotoisa ja kasvavissa määrin levollinen.
Mukaan on mahtunut valtavasti tunteita, jotka väsymys ja stressikin tuovat pintaan. Yksi päällimmäisistä tunteista on ikävä – Sodankylään jäi monta ihmistä, joista on tässä viimeisen parin vuoden aikana tullut minulle tosi tärkeitä. Naapureita, työkavereita ja muita ystäviä. Olisin voinut ottaa monta ihmistä muutossa mukaani.
Ja vanhempien paluu etelään vahvistaa kaipuuta vielä tämän kaiken muun tunnemyräkän keskellä. Mutta elämä on joskus tällaista! Ilmeisesti olen jo nähnyt sen verran elämää, että osaan näköjään käsitellä näitä tunteita. Hyväksyn ne ja ymmärrän, että ne kuuluvat asiaan juuri tässä elämäntilanteessa. Ne ovat elämää.
Ounas virtaa jälleen vierellä. Se näkyy ikkunasta, ja tunnen sen voiman, vaikka se on vielä hiljaa jään alla. Ounas tuntuu minulle eniten kodilta sitten lapsuudenkotini. En osaa enkä koe tarvetta yrittää selittää sitä, mutta mikään muu Lapin kolkka tai joki ei tunnu samalta. Siksi olo on nyt rauhaisa, ja koska uusi koti on oma eikä vuokra-asunto, tunnen sielunrauhaa siitä, että saan luvalla juurtua tähän. Juurtuminen tuntuu luontevalta – kasvoihan osa juurista jo vuosia sitten.
Olemme nukkuneet ensimmäiset yöt uudessa kodissa kuin tukit. Ilmapiiri talossa on lempeä ja turvallinen. Rauhaisa ja hiljainen, kuin piilopaikassa. Aivan eristyksissäkään emme ole, joen jäällä ihmiset hoitavat askareitaan moottorikelkoin. Se on minusta mukavaa tässä mittakaavassa.
Sodankylän vuosista olen oppinut myös sen verran, että toisin kuin viimeksi Kittilässä, minun pitää myös täällä luoda jonkinlainen tukiverkko. En kaipaa suuria ihmismääriä, mutta muutama hyvä kaveri kyliltä olisi mukava olla olemassa. Kuten ympäröivän luonnon tuntemus, myös ihmiset auttavat juurtumaan. Sen Sodankylä minulle opetti, ihanien ihmisten muodossa.
Lähiviikkoina ohjelmassa on asettumista. Tavarat tietenkin hakevat vielä paikkojaan, mutta ennen kaikkea mieli pitää saada rauhoittumaan kaiken tämän säätämisen, hermoilun, jännityksen ja laidasta laitaan velloneen tunteilun jälkeen. Onneksi elämme kevättä! Luonto, aurinko ja tunne lähestyvästä kesästä antavat voimaa ja virtaa.
Olen todella iloinen siitä, että vanha talomme on löytänyt aivan ihanat uudet asukkaat. Tuntuu todella hyvältä, että se talo saa hyvät ihmiset. Kaupat on tarkoitus tehdä ensi viikolla, ja tietenkin huokaisen helpotuksesta lopullisesti vasta, kun nimet ovat paperissa. Siinä suhteessa hengen pidättely jatkuu vielä viikon ajan.
Lisäksi olen mieltäni hoitaakseni päättänyt, että toiminimi saa sulkeutua. Se tuli kokeiltua ja nyt olen viisaampi tietäessäni varmaksi, että se ei ole minun juttuni. Se ei harmita minua lainkaan, enemmän varmasti harmittaisi, jos en olisi tullut kokeilleeksi. Aion korkata kuohuviinipullon, kun homma on paketissa, ja juhlistaa sitä, että olen taas viisaampi!
Ja kun jäidenlähdön aika koittaa, on uutta energiaa varmasti taas jo aivan eri lailla ❤ Ihanaa on myös ajatella, että pääsiäisenä paras ystäväni tulee viikonlopuksi tänne. Ohjelmassa on ankaran rentoutumisen ohella ratsastusretki tunturiin.
Saari avaruudessa 