Löysin aivan uuden ulottuvuuden lähiluontoon, kun päätimme lähteä pimeällä metsäretkelle. Kohteeksi valitsimme yhden minulle aiemmin tutuiksi tulleista metsälammista, jossa on melko kirkas vesi. Sinne ei pääse autolla kovin lähelle, eli matkaa oli kuljettavana pimeässä metsässä jonkin verrankin. Meillä molemmilla oli otsalamput, ja lisäksi miehellä oli taskussa vielä tavallinen taskulamppu.
Olikin todella pimeää ja märkää. Taivas oli pilvessä, eikä mitään valoa tullut mistään muualta kuin lampuistamme. Metsä oli musta, ja luonnon päällä oli ohut, märkä kerros lunta. Erään mäen päällä erotimme kaukaa yhden, punaisen valon, joka taisi olla jonkin maston valo. Sen yksinäisyys ja kaukaisuus vain korostivat sitä tunnelmaa, kuinka syrjäisellä alueella olimme.
Kun sitten saavutimme lammen, katselimme sen sisään valojen avulla. On pitänyt lämmintä, eikä jäätä ollut yhtään. Nopeasti erotimme lammessa elämää: siellä oli pieniä kaloja.
Käyttäessäni kameralla salamaa, kalojen silmät kiiluivat vedessä. Ne olivat noin vaaksan mittaisia lohikaloja, mistä lie tänne tulleet.
Kalat uiskentelivat edestakaisin, mutta tuntuivat olevan lähinnä lepäilemässä. Lammella oli täysin hiljaista, ja vesikasvien vehreys valonsäteissä sekä kalojen liikkeet tuntuivat olevan kuin jostain toisesta maailmasta sysimustan marraskuisen metsän keskellä.
Miehelläni oli vedenkestävä taskulamppu mukana, ja hän työnsi sen veden alle. Näkymästä tuli hieno, eivätkä kalat tuntuneet olevan meistä moksiskaan. Vesi oli kuitenkin hyytävää ja kättä alkoi nopeasti särkeä.
Aikamme kaloja katseltuamme lähdimme paluumatkalle pimeän metsän läpi, aution metsätien varrella odottavaa autoa kohti. Kuulimme vielä kahteen otteeseen luullakseni metson lentoonlähdön jostain läheltä. Sen siiveniskut tuntuivat saavan koko metsän resonoimaan niin kumeasti, että se tuntui sydänalassa saakka.
Saari avaruudessa 