Riihikosken metsä

Löysin joulun alla Luonnonperintösäätiön sivuilta luettelon säätiön suojelemista metsistä ja ilokseni huomasin, että yksi metsä sijaitsi kotona Salossa. Lahjoitin säätiölle hieman rahaa, josta vastalahjaksi sain lahja-addressin, jonka mukaan perheeni saa 200 neliötä Riihikosken metsää. Lahjoitus on tietenkin puhtaasti symbolinen, mutta rahasumma käytetään kuitenkin uusien suojeltavien metsäalueiden ostamiseen niiden suojelemiseksi. Lisää Luonnonperintösäätiön toiminnasta ja metsistä voit lukea säätiön kotisivuilla.

Vietin jouluviikon kotona etelässä ja halusin tietenkin mennä vanhempieni kanssa katsomaan tätä metsää. Metsä löytyy Kiikalan perukoilta jokinotkosta. Kävimme paikalla kahtena perättäisenä päivänä harmaan kosteassa säässä – ensimmäisenä päivänä kahdestaan isän, seuraavana kahdestaan äidin kanssa.

Riihikosken metsää rajaavat alarinteillä pienet pellonpalat, joiden vierttä kulkee Rekijoki. Joen savinen, rauhaisa ja itselleni Uskelanjoen lähellä kasvaneena hyvin tutunvärinen virta tuntui turvalliselta ja kotoisalta. Sehän on melkein kuin kaakaon värinen joki. Rekijoki yhtyy alavirrassa Uskelanjokeen.

Suuria haapoja on ajan saatossa kaatunut jokeen, kun vesi on kuluttanut savista maaperää niiden juurien alta. Myös joen toisella puolella on pala suojeltua metsää. Yhdessä ne muodostavat sydämen muotoisen suojelualueen.

Itse metsä on pääasiassa aivan ihanan synkkä. Valo ei kovinkaan hyvin pääse sen pohjalle saakka, sillä metsä koostuu paljolti jylhistä kuusista. Paikoin metsässä on myös suuria haapoja, joiden pudonneet lehdet muodostavat muutoin niin vihreälle sammalikolle kiiltävän harmaita mattoja. Muutama puro laskee metsän halki solisten Rekijokeen.

Metsässä on paljon polkuja, mutta vaikutti siltä, että ne ovat syntyneet pääasiassa sorkkajalkojen toimesta.

Riihikosken metsän suojelualueella on monta erilaista tunnelmaa. Paikoin metsä on selkeämpää ja hiukan valoisampaa vehreää sammalmattoa, josta kohoaa korkeuksiin kuusia ja haapoja. Paikoin on heinikkoista rinneniittyä ja paikoin taas niin paljon kaatuneita puunrunkoja, että kulkeminen on mahdotonta. Lisäksi on todella hämäriä kuusikkoja sekä sammalen vihreäksi koristelemaa purouomaa.

Sorkkajalkaisista metsän asukkaista löytyi muitakin todisteita kuin sorkanjälkiä. Sarvi taisi olla metsän lahja minulle – löysin sen jouluaattona.

Kaatuneiden puunrunkojen takia piti paikoin ihan oikeasti miettiä, mitä kautta etenee ja mistä ylipäänsä on mahdollista kulkea. Luonnonsuojelualueella luonnon pienimmätkin eliöt saavat elää rauhassa ja ravintoa riittää lahoavissa puissa.

Äidin kanssa otettiin yhteiskuva paikassa, jossa erityisen synkkä kuusikko muuttui kuin veitsellä leikaten valoisaksi, heinikkoiseksi rinteeksi. Rinteen pohjalla lorisi puro.

Suojelualue olisi jatkunut vielä puron toisellakin puolella, mutta toisin kuin kauriit, minä en uskaltanut alkaa lorkkimaan yli noin savisesta ja märän näköisestä ojauomasta. Siinä kun olisi savi pettänyt ponnistavan jalan alla, olisin ollut turvallani todella syvällä vastarannan ravassa.

Löysimme myös kelottuneen kuusen, josta olivat kaikki neulaset pudonneet, mutta joka oli kasvanut niin täyteen naavaa (?) että näytti kuin sillä olisi uusi lehvästö.

Nautin ihan hirveästi paitsi vanhempien seurasta, myös metsän tutusta tunnelmasta. Tällaisten metsien sylissä minä olen kasvanut. Suuria kuusia, haavanlehtimattoja, solisevia vaaleanharmaita puroja ja vihreääkin vihreämpiä sammalia. Ja ennen kaikkea niin tiheää metsää, että siellä on olo hyvin turvallinen – kaukaa ei kukaan voi nähdä.

Jättiläishaapojen kaarnojen kuvioita ja värejä piti tutkia tarkkaan. Mielestäni löysin sieltä myös liito-oravan papanan – okranvärisen riisinjyvän suuren haavan juurelta.

Aion ehdottomasti palata Riihikosken metsää katsomaan vielä kesällä, kun se on vehreimmillään. Ja mahtaa olla haapapuissa myös komea ruska syksyllä ❤

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

%d bloggaajaa tykkää tästä: