Saari avaruudessa

Muistan lukeneeni jonkun kuuluisan veistäjän joskus todenneen, että patsas odottaa valmiina kivessä – se pitää vain kaivertaa esiin. Vuodet Lapissa muotoilivat ja kaiversivat minusta esiin monia piirteitä, joita rakastan yli kaiken, jotka ovat tuoneet elämääni paljon hyvää syvyyttä ja onnen tunteita. Yksi näistä piirteistä on rakkaus pimeää kohtaan.

Ennen Lappia hieman pelkäsin pimeää. Maaseudulla en ehkä niinkään pelännyt, mutta ei vain tullut koskaan mieleen lähteä ulos varsinaisesti pimeää katsomaan. Taajamassa taas katuvalot loivat jotenkin mielestäni uhkaavia valokiiloja, ja etenkin uhkaavalta tuntui valokiilojen ulkopuolelle jäävä täydellinen pimeys sekä tieto siitä, että ympärillä liikkui ihmisiä. Ihmisiä etenkin pimeässä pelkään, en eläimiä enkä itse pimeyttä.

Kun sitten Lapissa koin talvia, ne tuuppasivat minua lempeän päättäväisesti pimeän syliin. Jos halusin ulkoilla töiden jälkeen, oli se tehtävä talvisin pimeällä. Ennen lumia oli niin pimeitä hetkiä, että vain vaivoin pinnistellen erotin, missä hiekkatie kulki pimeän metsän ja suon keskellä. Silti en halunnut valoa, tajusin nauttivani pimeästä. Siitä, että silmät tuntuivat melkein kasvavan kokoa, kun ne yrittivät erottaa ympäriltä edes hähmäisiä muotoja. Siitä, että mitään pikkutarkkaa ei erottanut eikä tarvinnut erottaa. Ja opin nauttivani siitä, että pimeä tuntuikin yllättäen niin täydellisen turvalliselta. Ei ketään muuta missään, vain minä ja pimeä luonto.

Kun sitten ymmärsin yhdistää siihen vielä oikeat ääniraidat – Nightwishin ja myöhemmin Amorphiksen – olin sellaisen sydäntä ja sielua värisyttävän yhdistelmän äärellä, että se muutti minussa pysyvästi jotakin. En enää vain nauttinut pimeästä, vaan hullaannuin siihen ja janosin sitä, ja kaikkea sitä hyvän olon tunnetta, jonka pimeät illat eri kasvoissaan ja musiikki yhdessä saivat aikaan. Nytkin Amo soi taustalla, koska kirjoitan tätä valoisalla ja haluan kaivaa sisimpäni sopukoista aikaan kaikki ne ihanat tunteet, jotka pimeässä minussa syntyvät.

Sain kutsun tulla haastateltavaksi lehtijuttuun, joka käsittelee pimeällä retkeilyä. En varsinaisesti asiantuntijana – enhän minä ole retkeilyn ammattilainen – vaan ihmisenä, joka rakastaa ja ylistää pimeää luontoa. Haastattelua ennen pohdin, mitä oikeastaan tekisin eri lailla silloin, jos lähtisin yksin pimeään, verrattuna siihen, jos lähtisin yksin valoisaan luontoon. Vain kaksi, ehkä kolme asiaa tekisin eri lailla: ottaisin taskuun valon ja päälle heijastinliivit. Vaikka metsässä kukaan ei voisi ajaa ylitseni, niin heijastinliivien kanssa minut olisi tarvittaessa helpompi löytää. Ottaisin myös vettä mukaan, jos sattuisi jotain jonka vuoksi tarvitsisi odottaa apua. Muutoin toimisin samoin kuin valoisallakin: kengät ja vaatteet olosuhteiden mukaan; kotiin tieto, minne aion mennä ja kauanko siellä arviolta kestää; lisäksi retken aikana puhelimen virran ja kentän tarkkailu, ettei pääse käymään niin, että jään ilman jompaa kumpaa.

Vielä yksi konkreettinen ero on: valoisalla voin lähteä vieraaseen maastoon ja yleisten reittien ulkopuolelle. Katson ja opettelen silloin etukäteen kartalta rajat, joiden sisällä liikun, eli millaisiin elementteihin alue rajautuu (sähkölinjoihin, teihin, jokiin tms). Pimeällä en lähtisi reitittömään enkä vieraaseen kohteeseen. Vain tutulle reitille. Niin on paljon turvallisempaa, kun osaa polun oikeastaan ulkoa eikä siten ole esimerkiksi reittimerkkien varassa – etenkin talvella ne voivat olla kuuran peitossa. Niin on myös paljon rennompaa, kun ei tarvitse jännittää mitä edessä on, vaan on selkeä ja tuttu kulkea.

Sain ehdottaa kohteen, jossa haastattelu tehtäisiin. Valitsin sellaisen, jota voisin suositella muillekin ja joka mahdollisimman monen on helppo skaalata omaan lähialueeseensa, sillä lehtijuttu ei tule julki Salon seudulla. Valitsin tutun reitin, jonka maaston tunnen, niin, että mikään ei tule minulle yllätyksenä. Valitsin kohteen, joka on riittävän kaukana kaupungin valosaasteesta tuodakseen pimeyden voiman ihanasti esiin, mutta ei kuitenkaan niin kaukana, että retki sinne arki-iltana olisi mahdoton. Ja kirsikkana kakun päällä valitsin kohteen, jossa on jotakin sellaista, jonka uskoin näyttävän poikkeuksellisen komealta pimeässä valaistuna: jättiläismäisiä tammia. Kaikki nämä seikat yhdistyivät Vaisakossa.

Polulla oli helppo kulkea. Ilokseni koko seurue kulki pitkälti ilman valoa. Ensin illan hämärä, sitten kuu valaisi yhdessä lumihangen kanssa metsää ja huomasin toivovani, että olisi jopa pimeämpi. Tammia valaisimme lampuin nähdäksemme ne kunnolla, ja ne näyttivät jopa vielä hienommilta kuin päivänvalossa. Taivaalla seilasi jonkin verran pilviä, mutta myös tähtiä ja tähtikuvioita näkyi, kuten Joutsen ja Ajomies. Nekin opin tuntemaan Lapissa ja olen yllättynyt siitä, kuinka kotoisa olosta tulee missä tahansa vieraassakin paikassa, kun vain löytää taivaalta tutut kuviot.

Vaisakon reunalta meren rannalta löytyy kallio, josta näkyy lahden pohjukassa oleva Salon kauppala. En ole koskaan ennen käynyt Vaisakossa oikeasti pimeällä, tosin kesäiltana olen käynyt hämärän aikaan. Kun kuu vielä nousi retkemme aikana suoraan Salon takaa, tuli maisemasta todella kaunis. Mukana ollut kuvaaja Satu valaisi otsalampullaan vielä rannan puita, jotka heittivät hienon varjon meren jäälle.

Juuri tuollaista varjoa muistan joskus säikkyneeni kuollakseni, kun möngin metsässä Tepastossa aikeenani kuvata tähtitaivasta vasten ruskassa olevaa haapaa, ja erehdyin napsauttamaan otsalampun päälle ensimmäistä kertaa metsässä. Pitkin metsää silmille syöksyvät varjot pelästyttivät niin kovin, että laitoin äkkiä lampun pois päältä. Löysin haavan lopulta kuuloaistin avulla, siinä vielä lehvästö havisi, vaikka muu metsä oli jo lehdetön. Kirjoitin tuosta illasta tekstin Haapa, joka on yksi rakkaimmista teksteistäni koko tässä blogissa.

Pimeäretkestä Vaisakkoon toinen versio on julkaistu myös Retkipaikassa.