Haapa

Poikkesinpa eilen jälleen tieltä metsään – polveileva, koivujen koristama varpumatto huuteli luokseen katsomaan, olisiko siellä puolukoita. Ilta melkein jo hämärsi, aurinko hehkui vielä taivaanrannassa mutta antoi ymmärtää, että kohta olisi sen aika pyörähtää pois näkyvistä.

Pari puolukkaa siellä, kolme puolukkaa tuolla… Kuljin eteenpäin sinne, minne marjat johdattivat. Metsässä oli ihana kulkea, se ei yrittänyt eksyttää eikä kampittaa, antoi vain nauttia marjoista ja raikkaasta syyssäästä, pudonneiden lehtien tuoksusta ja siitä löytämisen riemusta, kun välillä sormet tavoittivat lähes täydellisistä piiloista ihan valtavia puolukoita, ja oikein hyviä vielä, napakoita ja hampaissa suloisesti rasahtavaisia.

Korvat erottivat tuuhean helinän ja katse nousi korkeuksiin – oli siinä edessä mahtava haapa, ja melkein täydessä lehdessä vielä, suhisi alkuillan tuulessa niin että kuului kauas. Kuljin puun ympäri ja kosketin sen pintaa. Haavasta ei pääse koskematta ohi, ei vanhasta puusta ainakaan. Syviä uria, valtavasti elämää, sormet halajavat koskettaa sitä, nokka vetää väkisin lähemmäs nuuskuttamaan, silmät terävöityvät tutkimaan mustan kuoren elävää pintaa. Haapa kantaa oman elonsa lisäksi paljon muita eläväisiä, sieniä ja jäkäliä, sammalia ja öttiäisiä… Vanha haapa on kuin oma planeettansa metsän avaruudessa.

Puun pinnalla kasvoi merkillisiä kääpiä, tanakasti ne istuivat omissa rakosissaan, eivät kauaskaan rungosta olleet neniään ulottaneet, siellä kaarnan kolossa varmaan oli heillä hyvä ja mukava. Ja oli kaarnasta revennyt syvä uurto maahankin, ja siellä kolossakin joku eli syvällä puun sisällä.

Syysillan tuuli, joka iloisesti kairan yli kirmaten oli riisunut melkein koko muun metsän lehtipuut juuri tuon saman päivän aikana, ei ollut onnistunut tätä haapaa riisumaan. Tuuli sai haavan vain soimaan niin että metsä helisi, aivan kuin sillä ei olisi aikomustakaan luopua lehvästöstään. Mutta jonkin verran lehtiään oli puu ripotellut muun metsän iloksi, viereinen leveäoksainen kuusikin oli saanut oksilleen mitä värikkäämmät koristeet. Näky oli suloinen, kuusella ei neulasia enää tuuheasti ollut, mutta haavan lehdet pukivat sen varsin somaksi, varmasti oli kuusi tyytyväinen.

Vieressä kasvoi mustanhopea kuusi, tai oikeammin jo lepäsi, se oli kellahtanut vinoon, luopunut neulasistaan ja antanut sysimustan naavaparran kiivetä juuresta latvaan ja jokaiseen oksaan. Mutta korkea se oli, ja tummana yhdessä leiskuvan haavan kanssa ne muodostivat hienon parin.

Koko metsä oli kaunis, niin monenmoista puuta, nuorta ja vanhaa, niin paljon elämää rauhassa ja sovussa.

Juolahti mieleeni odottaa tähtien ilmestymistä ja palata sitten ottamaan haavasta kuva yhdessä tähtien kanssa. Halusin ikuistaa tämän Maa-planeetan elollisen yhdessä avaruuden kanssa, pienen osan avaruutta metsän muodossa ja taivaalla sen suuremman osan. Ajatella, että meidän planeettamme näyttää tältä! Täällä sitä vain tuuli suhisuttelee haavan keltaisia lehviä sinitaivaan alla, ja kääpä nauttii olostaan puunrungon syvässä vaossa, katsellen, kun ihmisolento sattuu paikalle puolukoita syömään ja kohta melkein liian liki tuijottamaan. Ei ole monella planeetalla tällaista menoa, ei ainakaan sikäli kun tunnemme.

Pimeys laskeutui kymmeneltä sopivaksi, tähdet syttyivät, lähdin metsään. Pimeässä oli lampun valossakaan vaikea nähdä, missä haapa seisoi… Kirkas valo heitti käkkäräoksista kunttaan teräviä ja hurjana heiluvia varjoja ja sulki kaiken muun pois näkyvistä, se tuntui pelottavalta. Sammutin valon, olo rauhoittui, tuli tunne, että pystyn aistimaan ympäristön rauhassa ilman, että levoton valokiila sotkee koko homman.

Kuuntelin – tuuli kävi yhä, ja lehtien helinä johdatti haavan luokse. Siellä se seisoi kauniisti tähtitaivaan alla, omassa kauniissa metsässään, kuukin kurkkasi puiden takaa joen suunnalla.

Seisoin metsässä puolisen tuntia, kuuntelin lehtien laulua ja katselin Linnunrataa ja alati kirkastuvaa kuuta, jonka valonsäteillä oli metsässä kohta oma, pehmeä voimansa, aivan toisenlainen kuin taskulampun ilkeä, sokaiseva ja vaappuva valo. Auto ajoi ohi, toinenkin. Tuntui hyvältä ajatella, ettei niiden ihmisillä ollut mitään tietoa siitä, että minä olin siinä, piilossa, haavan juurella kuumetsässä, pimeästä ja luonnosta nauttimassa. Sain olla rauhassa kahdestaan metsän kanssa ilman, että ohi ajavat osasivat edes epäillä mitään.

Tänään onkin kuulemma puun päivä. Sattuipa sopivasti, että törmäsin tähän lumoavaan puuhun juuri nyt. Aion jatkossakin käydä häntä tapaamassa, seurailemassa millaiseen asuun ja tunnelmaan eri vuoden- ja vuorokaudenajat häntä kulloinkin pukevat ja millaista uudenlaista elämää hän pinnalleen ajan mittaan saa.

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

%d bloggaajaa tykkää tästä: