Marraskuussa ei olla paljon aurinkoa nähty. Lumikin tuli jo maahan ja sitä rappusilta harjatessa mietin taas, että missä ovat ne etelän mustat talvet, joista minulle on 10 vuotta kerrottu? Pakkastakin on ollut parin päivän ajan jo 15 astetta, ja jouduin kaivamaan kaapista kelkkavaatteet, joita onneksi en ollut myynyt pois Lapin jälkeen, kun luulin muuttavani lämpimien talvien alueelle.
Kun sitten viikonloppuna yhtäkkiä paistoi aurinko, päätin käydä katsomassa lähikoskea.
Kosteus ja pakkanen olivat luoneet hankikannon ehkä viitisen tai kymmenen senttiä paksulle lumikerrokselle. Kosken lähellä kaarsin tieltä pois pienen talon kokoisiin pajupensaisiin kauriinjälkiä seuraten.
Kulku paikalle on risujen läpi väkisin tunkeutumista, kunnes pääsee pensaiden toiselle puolelle. Siellä vastassa on epätasainen rinne, jossa ei kuitenkaan ehkä kompastumista kummempaa riskiä ole. Kompastumisen pystyy kyllä välttämään kun katsoo jalkoihinsa ja sen verran eteensä, että osaa valita parhaat linjat etenemiseen. Hankikanto teki kulusta aika helppoa. Jotain, edes jotain hyötyä on siis lumestakin maastossa kulkemiseen.
Putous oli jäätynyt enemmän kuin osasin arvellakaan. Hienosti kuohui silti yhä, ja puolenpäivän aurinko valaisi sitä talvisen lehdon läpi suoraan edestä.
Alueella on ollut mylly ja vaikka varsinainen myllyrakennus on vielä jotenkuten pystyssä, on maastossa myös sortuneiden rakennusten rippeitä, kuten pystyyn jäänyt savupiippu ja kaikenlaista muuta. Pato ollaan pian purkamassa, onneksi, sillä se nököttää parhaillaan turhana estämässä kalojen kulkua. Odotan mielenkiinnolla miten maisema muuttuu, kun pato tai ainakin osa siitä puretaan. Katoaakohan tämä putous?
Alueella on kaunista luontoa ja tuntuu hyvältä ajatella, että jatkossa tämä on hyvä paikka myös kaloille. Olen nähnyt tässä kosken alueella valkohäntäkauriita, mäyrän, naurulokin, koskikaran ja harmaahaikaran. Tällä käynnillä en nähnyt ketään liikkeellä.
Saari avaruudessa 