Saari avaruudessa

Teimme iltakävelyn Punassuolle Teijolla. Muistin, että paikka on kaunis, vaan en muistanut, kuinka vallattoman suloinen se tosiaan onkaan.

Suot ovat parhaimmillaan elo-syyskuussa, niin pohjoisessa kuin etelässä. Juuri soilla elämä tuntuu elävän samaa kellonlyömää siitä huolimatta, ollaanko Kiskossa vai Kittilässä. Sammalet ja suopursut kääntyvät ruskaan, karpaloiden posket punastuvat ja mikä parasta, kanerva kukkii. 

Punassuolla tajusin kuinka rakastankaan kanervaa. Se on kukista, kaikista mahdollisista kukista ehdottomasti suosikkini (toisena tulee punainen pelargonia).

Muistan ensimmäisen kerran sulkeneeni silmät kanervan hunajaisessa tuoksussa Jurmon saarella vuonna 2014. Koko saari tuntui tulvivan kanervaa, ja kukkien tuoksu voitti jopa meren tuoksun, joskin yhdessä auringon paahteen kanssa ne punoivat tuoksumaailmoista ihanimman.

Lapissakin kanervat olivat osa maisemaa. Toivat minulle tuttua tuulahdusta etelästä, muistoja saaristosta, kotikylän metsäpoluilta ja Teijon kallioilta, tekivät oloni kotoisaksi. Ne olivat osa melkein jokaista lumetonta retkeä, metsäpoluilla suhisemassa housunlahkeita vasten, sateen jälkeen kastellen lahkeet, ja kuivina rahisemassa kengänpohjien alla. Tuoksumassa naavaisissa kynttiläkuusien metsissä, kehystämässä herkän siroina tummia ja rujoja rakkakivikoita ja väräjämässä tuulen tahtiin puuttomilla tuntureiden rinteillä, missä niiden tuoksu sekoittuneena tunturituuleen häviää vain piirun verran – kenties henkilökohtaisista nostalgiasyistä – sille silmiä sulkevalle huumaavuudelle, joka on kanervan tuoksu sekoittuneena merituuleen.

Polku Punassuolle kulki kanervien keskellä. Suon avaruuden sylissä kyykistyin pitkospuilla katselemaan vaaleanpunaisia kukkia sinitaivasta vasten, ilta-auringon vinon valon puskiessa suon kaikki värit täyteen mittaansa. Kanervien juurella kasvoivat karpalot ja kihokit, sammalet ja hillat, kaikki jo punaisina kuin oltaisiin syvälläkin syksyssä.

Olimme koko suolla ainoat ihmiset. 

Vaaleansinisellä taivaalla valkoinen kuu oli noussut metsän yläpuolelle, ja hanhiaurat käänsivät taivaankantta yösijaa jo etsiessään. Harmaan kuusimetsän juurella Lohioja hehkui vihreänä elämän virtana hämärässä, joka saapuu metsään kauan ennen kuin se saapuu suolle.