Saari avaruudessa

Oli loppukesän ilta Ounasjoella, kun olimme päättäneet ajankuluksi lähteä veneilemään läheiselle tulipaikalle erämaan laidalle. Saimme joesta onkimalla kaksi isoa ahventa, jotka päätimme kypsentää tikkujen nokassa tulella. Kaloilla oli kokoa, ja olin ylpeä saaliistani, vaikka niiden tappaminen olikin tuntunut pahalta. Istuskelimme laavulla ja käytimme laudanpaloja alustana, kun söimme kypsiä kaloja sormin iltapalaksi nuotion loimussa.

Arvelin sen olevan hienoa. Ehkä todella ajattelinkin niin. Itse pyydettyä lähiruokaa, monien ihailemaa aitoa eräelämää. Ei tehotuotettua ja epäterveellistä eläinparkaa kaupan muovikääreestä.

Otimme illasta myös kuvia, joita katson nyt uusin silmin. Enää en näe kuvissa tulen yllä kypsymässä herkullista villiruokaa, vaan kaksi ikuisesti ja turhaan menetettyä elämää. Elämää, jotka minä olin tietoisesti (joskaan en kovin tarkkaan harkiten) päättänyt ottaa toisilta pois. Se ei ollut mitenkään välttämätöntä – olimme vain viettämässä aikaa, emme näkemässä nälkää. Jos olisin päättänyt säästää nuo elämät, se ei olisi vaikuttanut minuun mitenkään, mutta noille kahdelle ahvenelle kyse oli kirjaimellisesti elämästä ja kuolemasta. Niiden ainoan, ainutkertaisen elämän menettämisestä.

Olimme tekemässä sitä, mistä suurpetoja niin monesti syytetään: turhaan tappamassa. Tappamassa ilman, että meidän oli oikeasti välttämätöntä syödä. Mutta koska emme olleet susia, meidän touhumme näyttäytyi ulospäin perinteikkäänä ja hienona eräelämänä, mukavana tapana viettää yhteistä aikaa luonnon helmassa. 

Metsästyskausi on jälleen alkanut, ja se on täyttänyt pääni. Siksi tuo muisto Ounasjoen ahvenistakin tuli mieleeni. Se on toiminut nurinkurisena peilinä sille ajatusmaailmalle, joka minulla nykyään on. Se, mikä ennen oli silmissäni herkullista ruokaa ja ihailtavaa elämäntyyliä, on nykyään vain turhaa kuolemaa.

Nykyään tiedän kokemuksesta, ettei eläimiä ole pakko syödä. Olen syönyt maailman herkullisimpia kotiruokia viimeiset kaksi vuotta – pitkälti kotimaisista aineksista, by the way – ja saanut veriarvonikin ideaaleiksi ilman yhtään tappamista tai tapattamista.

Se henkinen itsesuojausjärjestelmä, joka ennen ohjelmoi minut olemaan ajattelematta eläinten kärsimyksiä, koska olin itsekin sen kärsimyksen aiheuttajana ja olisi ollut aivan liian ahdistavaa myöntää se, on ajautunut alas.

Mukana on kuitenkin tullut myös rintaa puristava tunne, johon en ollut lainkaan etukäteen varautunut. Se henkinen itsesuojausjärjestelmä, joka ennen ohjelmoi minut olemaan ajattelematta eläinten kärsimyksiä, koska olin itsekin sen kärsimyksen aiheuttajana ja olisi ollut aivan liian ahdistavaa myöntää se, on ajautunut alas. Nyt joudun ilman suojalaseja näkemään, kuinka arvottomana massana villi- ja tuotantoeläinyksilöitä kohdellaan, ja ehkä vielä ahdistavampaa on tajuta, että ihmisten mielestä se on aivan ok, eli se saa jatkua. Että tehotuotanto on aivan ok. Että tehokalastus on aivan ok. Että on aivan ok nostaa verkollinen kaloja tukehtumaan hitaasti kuolemaansa, viedä vasikat äideiltään (monikohan ihmisäiti suostuisi samaan, jos hänelle vain selittäisi, että kyllä se on ihan ok?), maatattaa äitisikoja kovalla lattialla porsitushäkeissä, joissa ne eivät pääse edes kääntymään, tai keittää joukko rapuja elävältä niin, että ne kuolevat tuskissaan kiehuvassa vedessä. 

Sitten on petoviha. Petoviha suututtaa minua niin, etten pysty siitä edes ääneen puhumaan. Syytämme petoja niin äänekkäästi siitä, mitä sitten itse kuitenkin teemme ylpeinä ja iloisina, eli tapamme toisia eläimiä joko hyödyksi tai usein ihan vain huviksi, kuten oma kalastukseni Ounasjoella. On laillista ampua tai muilla keinoin tappaa jopa uhanalaisia lintuja ja sellaisia kotoperäisiä eläimiä, joista ei ole harmia. Sitä kutsutaan eräperinteeksi, mutta se on huvikseen tappamista. Koska kuka kuolisi nykypäivänä nälkään tai kylmään ilman että tappaa haapanaa tai mäyrää?

Kurkkua kuristaa tämä kaikki.

Yritin googlesta löytää asiaa siitä, miten tätä ahdistusta voisi käsitellä. Olen aivan varma, että iso osa vegaaneiksi alkaneista on saanut törmätä tähän samaan ilmiöön – kun silmät avautuvat, ahdistus todellisuudesta alkaa lyödä jatkuvalla syötöllä päin naamaa ja puristaa rintaa. Mutta en löytänyt ainakaan suomeksi mitään. Voi toki olla, etten osannut vain etsiä. 

(Löysin kyllä keskustelun, jossa joku arveli vegaanien olevan ahdistuneita siksi, että jokaista suupalaa pitää miettiä niin tarkkaan. Voi tietäisipä vain. Olisin todella iloinen, jos vegaanina olemisessa ahdistavinta olisi se, että pitää tsekata ainesosat ennen syömistä, tai vaikka se, että ravintoloissa valinnanvaraa on yleensä aika vähän. Elämä olisi höyhenenkevyttä.)

Kysyin instagramissa kokeneempien vegaanien vinkkejä siihen ahdistukseen, joka nousee tehotuotanto- ja metsästyskuvaston edessä. Vaikka siihen ei törmäisi somessa, törmää siihen kuitenkin uutisissa. Halvalla revityt otsikot levittävät petokauhua, kun taas tehotuotannosta ja -kalastuksesta uutisoidaan kuin se olisi maailman tavallisin asia ainakin – paitsi onneksi edes silloin, jos jokin järkyttävä video vaikkapa sikalasta on päässyt vuotamaan julkisuuteen. Jotta näitä videoita saataisiin lisää päivänvaloon, teen ajoittain lahjoituksia Oikeutta Eläimille -järjestölle. 

Sain Instassa moniakin hyviä vinkkejä, ja haluan jakaa niitä eteenpäin, koska kommenteistakaan päätellen en ole ainoa, jota tämä kaikki ahdistaa. 

Saamiani vinkkejä kootusti:

• Somen rajoittaminen tai sellaisten some-tilien mykistäminen/seuraamisen lopettaminen, jotka jakavat ahdistavaa sisältöä.
  • Tämä on oikeasti itselle varmaan yksi keskeisimpiä juttuja. On pakko vain alkaa karsia ja mykistellä. Myös joillain aktivismitileillä jaetaan todella raakoja kuvia, mutta eräältä seuraajalta tuli hyvä pointti, että nämä jaot taitavat olla suunnattu lähinnä ei-vegaaneille, eikä ole välttämättä hyötyä siitä, että ihminen, joka jo on vegaani, ahdistuu niistä. Tokihan meitä on moneen junaan, ja joissakin sisukkaissa ihmisissä nämä kuvat voivat aiheuttaa intohimoa toimia asian eteen esimerkiksi omalla aktivismilla, mikä tietenkin on hyvä. Mutta sitten on meitä herkempiä, jotka yksinkertaisesti lamaannumme näistä kuvista. Meidän kannattaa niitä ehkä siispä välttää.
  • Itselleni tähän on lisättävä myös kielto lukea esimerkiksi petouutisia. En tajua miksi aina luen niitä. Kai toivon löytäväni kommenteista petojen puolustajia, ja onneksi niitä yleensä löytyykin. Kokonaisuus jää kuitenkin miinukselle, kun uutisotsikot on kirjoitettu petopelkoa lietsoen, ja kommenteissa kiehuu viha, minkä jälkeen oma verenpaineeni on jo niin pilvissä, että aivot sumenevat pitkäksi aikaa.
  • Samalle lukukieltolistalle menee minulla myös joka ikisten kasvis- tai vegaaniruokavaliota käsittelevien uutisten kommenttikentät.
• Toiveikkaiden some-tilien seuraaminen
  • Esimerkiksi @esk_tuulispaa, @saparomaki ja @esykuura ja muut tuotantoeläinten turvakodit jakavat iloista ja valoisaa sisältöä eläimistä, jotka on pelastettu tehotuotannosta ja jotka elävät nyt hyvää elämää erilaisilla maatiloilla. Varsinkin sikavideoista saan itse ihan älyttömästi hyvää mieltä ja haaveilen siitä, että pääsisin itsekin joskus tapaamaan sikoja jossakin ja rapsuttelemaan niitä.
  • @Vegaanituotteet ja @Vegaanisestisyoden -tileiltä näkee kuinka jatkuvasti tulee uusia vegaanisia tuotteita markkinoille. Siitäkin tulee hyvä ja toiveikas mieli, kun tuntuu, että maailma menee eteenpäin. 
• Oma toimiminen, kuten:
  • Aktivismi itselle sopivassa muodossa.
  • Raha- tai tarvikelahjoitukset järjestöille ja turvakodeille.
  • Aiheeseen liittyvien adressien allekirjoitus ja jakaminen somessa.
  • Vapaaehtoistyö eläinten parissa esimerkiksi tuotantoeläinten turvakodeissa, löytökodeissa tms, jossa pääsee seuraamaan onnellisia eläimiä ja tekemään jotakin konkreettista niiden hyväksi. Turvakodit tekevät myös tärkeää vaikutustyötä ihmisissä esimerkiksi avoimien ovien päivinä.
  • Videoiden tai muun some-sisällön jakaminen onnellisista eläimistä.
• Juttelu samanhenkisten ihmisten kanssa, kokemuksien vaihtaminen. Paikalliseen vegaaniyhteisöön liittyminen, jos sellaista on olemassa, tai sitten vegaanien some-ryhmät. Oman yhteisön voi myös perustaa. Muiden vegaanien kanssa omaa valintaa ei tarvitse alati perustella ja samalla saa huomata, ettei ole yksin näiden asioiden äärellä.
• Toivon näkeminen, eli vaikkapa ajattelu niin, että vaikka suurin osa ihmisistä yhä syö eläimiä, ehkä jonain päivänä ollaan paremmassa tilanteessa kuin nyt. 
• Esimerkkinä oleminen muille, positiivisen kautta. Voi esimerkiksi tarjota ihmisille hyviä ruokia ja herkkuja tai somessa reseptejä ja levittää osin vaivihkaakin tietoisuutta siitä, että elämä vegaanina voi olla ihan älyttömän herkullista ja helppoa, eikä mistään tarvitse jäädä paitsi. Itselle tulevien uusien asioiden/reseptien/kokemusten jakaminen samalla myös muille. Näillä tavoin voi purkaa paatuneita ennakkoluuloja sekä tehdä tyhjiksi ilkeämielisiä väitteitä vegaaniruoasta.
  • Tähän mun on pakko huomauttaa aiheen vierestä, ettei ole kovin montaakaan vuotta siitä, kun itse ajattelin vegaaneista ja vegaaniruokavaliosta vähättelevästi ja naureskellen, yleisestä ilmapiiristä ”oman mielipiteeni” oppineena. Nyt olen nöyränä asian edessä ja samalla toimin esimerkkinä kaikille, jotka tällä hetkellä naureskelevat – nopeakin mielipiteen muutos on mahdollinen ja se on myös todella ok. Koska tahansa on hyvä hetki lopettaa tappaminen tai maksaminen siitä, että joku muu tappaa. Siitä kuviosta voi irtisanoutua koska vain.
• Vegaaniudesta tai kasvisruokavaliosta kiinnostuneiden kannustus, ja neuvominen neuvoja pyydettäessä. Vaikka ihminen ei aikoisi vegaaniksi, niin jo se, että hän on kiinnostunut vähentämään eläimien käyttöä ruuassaan ja kysyy vaikka reseptejä tai tuotevinkkejä, ansaitsee vilpitöntä kannustusta. Samalla tulee itselle hyvä mieli.

Moni kommentoija kertoi pyrkivänsä välttämään julmaa eläinkuvastoa. Pari kommenttia ja yksityisviestiä saivat minut näkemään tämän asian itselleni uudella tavalla. Olen aiemmin ajatellut, että jos suljen silmäni julmilta kuvilta ja uutisilta, niin se olisi kuin kääntäisin selkäni tälle asialle. Olen kokenut, että minulla on jotenkin velvollisuus katsoa nämä jutut aina läpi. Mutta eräässä kommentissa upealla tavalla todettiin, “ettei olisi tervettäkään pystyä katsomaan sitä, saatikaan tuottamaan sitä kärsimystä ilman ahdistusta ja empatiaa toisen hätää ja kärsimystä kohtaan” (@_jonnawood). Toisessa kommentissa kerrottiin: “Lamaantuminen ja kurjistelu estää toimimista, niin siksi koitan pitää toiveikkuutta ja hyviä uutisia balanssissa” (@rivianriver). Koin nämä näkökulmat armahtavina, enkä ollut itse niitä onnistunut hahmottamaan avukseni aiemmin. Tällä tavoin ajatellen tuntuu, että minulla on lupa vältellä tätä kuvastoa, olla klikkaamatta uutisia auki ja mykistää tai unfollata tilejä, jotka ahdistavaa sisältöä jakavat.

Suuri kiitos kaikille vastanneille – vastauksien määrä ja niistä huokuva lämpö ylittivät kaikki odotukseni ❤