Lähdimme eilen mieheni töiden jälkeen Iso-Valkeelle, ja aurinkoinen ja lämmin sää oli samaa mieltä, että nyt vedessä voisi viihtyä ihan ajan kanssa.
Vaikka taivaalla leijui ohut pilviharso, oli sen väleissä niin paljon sinistä taivasta, että valoa riitti mukavasti vedenkin alle. Ja vesi oli lämmintä!
Viimeinen tieosuus Iso-Valkeelle on kuin polkua pitkin ajaisi. Sorastettu tie on kyllä tasainen ja hyvä ajaa, mutta se on kapea kuin kansallispuistojen estettömät reitit, ja lisäksi sen reunoilla ei ole ojaa, vaan suora metsänpohja. Onneksi siellä aniharvoin tulee ketään vastaan, mutta jos tulee, niin ojien puute on kyllä hyvä – muutoin ei olisi mitään mahdollisuutta väistää.
Nyt paikalle saapuessamme aurinko valaisi turkoosia järveä ja sen rantametsiä upeasti, ja pysäköintialueella oli vain kaksi autoa. Minä nappasin snorklauskorini ja mieheni pyöränsä, ja lähdimme omaa tahtiamme järven rantamaastoissa oleville poluille ja pikkuteille. Minä lähdin kiertämään järvenympärysreittiä vastapäivään tarkoituksenani löytää jokin hyvä, itselle uusi veteenmenopaikka. Päädyin menemään veteen veneenlaskupaikalta.
Onneksi olin ottanut uimatossut mukaan, sillä pohja oli huono. Lopulta se oli vielä huonompi kuin olin luullut, nimittäin kun astuin veteen, mulahdin nivusia myöten inhaan harmaaseen höttöön, jota olin luullut pohjaksi. Vastenmielistä. Äkkiä maski päähän ja ponnistus, jotta pääsin mujusta ylös ja kirkkaan, puhtaan veden kannateltavaksi.
Höttöpohjasta kasvoi ulpukoita, ja muutamat hakopuut risteilivät siellä täällä. Snorklatessa on ehtinyt tottua siihen, ettei jalkoja yleensä voi laskea pohjaan kesken kaiken, sillö pohja on yleensä liian syvällä tai sitten muuten vain liian hankala liukkaiden puunrunkojen ja -oksien kudelma, johon ei tee mieli alkaa jalkoja sovitella. Tälläkään kierroksella ei olisi tullut mieleenkään kokeilla seistä, paitsi hetken aikaa seisoin erään tukinrungon päällä jotta sain vaihdettua muutaman sanan rannalle ilmestyneen mieheni kanssa (joka lopulta onneksi auttoi minut myös järvestä ylös, kun kerran pohjasta ei saanut ponnistettua).
Vesi oli sameampaa kuin olin odottanut. Pieniä ahvenia risteili edessäni, ja ne sulautuivat lähes täydellisesti vaaleanvihreään maisemaan. Kaksi telkkää oli pesulla rantavedessä pienen matkan päässä. Yritin löytää haukea, mutta jälleen se jäi vain haaveeksi. Sen sijaan löysin jättiläisahvenen, joka lepäili puunrungon alla varjossa. Mahdollisesti suurin ahven mitä olen kuunaan veden alla nähnyt.
Jonkin ajan päästä päätin vaihtaa paikkaa. Nousin järvestä mieheni avustuksella ja heitimme taas heipat hetkeksi. Minä lähdin uimatossuissa ja pyyhkeeseen kietoutuneena toiselle, aiemmilta käyntikerroilta tutulle rannalle, mieheni jatkoi pyörällä matkaansa hiekkateitä pitkin.
Nautin kulkiessa kesän lämmöstä ja loppukesäisen metsän tuoksuista, joita aurinko paahteellaan toi esiin. Kanerva tuoksui hunajalta ja kukki kauniin vaaleanpunaisena, polku rasahteli tossujen alla. Sieniä kasvoi siellä täällä, mutta ei mitään tutun näköistä. Oli lämmin ja hyvä kulkea, eikä ketään tullut vastaankaan.
Toisella rannalla veteen oli helpompi mennä kunnon hiekkapohjaa pitkin, joten jätin uimatossut rannalle. Kuinka ihanaa onkaan uida jalat vapaina, kun välillä joutuu pitämään ahdistavia tossuja. Tossujen kanssa jalan potkukin tuntuu menettävän kaiken voimansa, siinä missä vapailla varpailla pääsee paljon paremmin eteenpäin, ja varpaiden välistä jokaisella potkulla puristuva järvivesi tuntuu ihanalta.
Tälläkin rannalla vesi oli lämmintä, mutta syvyys oli lähellä, ja sieltä puhalteli välillä viileämpiäkin tuulia. Pariin kertaan minua vastaan tuli minikalojen parvi, jotka loivat akvaariomaista tunnelmaa. Jälleen vesi oli sameampaa kuin mitä olin odottanut, enkä tiedä muistanko järven kirkkauden jotenkin väärin vai onko se nyt todella sameampaa kuin aiemmin.
Hiekkapohjan yltä poistuttuani löysin kauniita värikkäitä lumpeenlehtiä vitivalkoisine kukintoineen, sekä ja kukintansa jo lopettaneita rentukoita. Oli vesi tässä rannassa sentään jonkin verran edellistä rantaa kirkkaampaa, etenkin matalassa rannassa sen huomasi, kuten alla kuvista näkyy. Auringonpaisteen määrä pysyi vakiona, mutta kuviin ja näkymään vaikuttaa hurjasti se, onko tilanteessa ollut myötä- vai vastavalo ja kuinka etäällä kohteesta tai syvässä vedessä on oltu.
Pohjassa lepäsi lahonnut ruuhi airoineen, ja sen yllä viisi, kuusi isoa ahventa vietti aikaa. Kalat olivat pohjan lähellä alapuolellani, enkä kiinnostanut heitä sitä vertaa, että he olisivat tulleet ylemmäs minua ihmettelemään. Kaiken kaikkiaan koko päivän aikana tapaamani kalat olivat etäisiä, eivät lainkaan sellaisia uteliaita ja tutkivaisia ahvenia, joihin yleensä olen tottunut. Onkohan veden lämmöllä asian kanssa tekemistä, tai sitten meneillään oli jonkinlainen ahventen siesta-aika. Useat kalat selvästi lepäilivät liekopuiden päällä, minusta vähät välittäen.
Yhteensä vietin vedessä yli tunnin. Vesi oli lämpimämpää kuin kertaakaan olen kokenut tämän kesän aikana, joten siinä tuli ihan kunnolla rentouduttua, kun viileys ei hoputtanut eikä hermostuttanut mihinkään suuntaan. Siihen olisi voinut vaikka nukahtaa.
Pitkä siivu kesästä meni nuhan ja sitten haavan paranteluun, mutta nyt olen ehtinyt ottaa vahinkoa takaisin siinä määrin, että kesän snorklausretket tuntuvat olleen jo oikein tyydyttäviä. Saatan vielä snorklata jos tilaisuus tulee, mutta jos en, niin ei jää harmittamaan. Mereen tosin tekisi vielä mieli, mutta merelle pitäisi mennä kauas, jotta vesi olisi kirkasta. En tiedä toteutuuko se enää tänä vuonna.
Sen sijaan pitäisi mennä joku päivä Turkuun ja hankkia laajakulma nykyiseen kameraani, sillä tähtitaivaan aika on jo alkanut ja illat pimenevät sitä tahtia, että muutamien viikkojen päästä minäkin olen vielä hereillä kun Linnunrata tulee näkyviin.
Saari avaruudessa 