Kelkkaretki Särkitunturille & vuoden ensimmäinen aurinko

Eiliselle lupasi kaunista keliä ja kun kerran molemmilla oli vapaa, päätimme lähteä pitkästä aikaa ihan kunnon kelkkaretkelle. Vuoden viimeisenä päivänä, perjantaina, emme mitään erityistä puuhanneet – katsoimme Netflixiä ja menimme nukkumaan hyvissä ajoin ennen puoltayötä. Mutta vuoden 2022 ensimmäinen päivä tuntui osuvan monella tapaa nappiin retkipäiväksi, koska olisi kirkasta muttei liian kylmä, ja lisäksi oli seitsenvuotispäivämme.

Siinä kohdetta miettiessä tutkiskelin Retkikartta.fi-palvelua, josta saa klikattua esille myös kelkkareittiverkoston. Hämmästyksekseni huomasin, että Särkitunturin laelle johtaa reitti. Yleensä kelkkareitit luikertelevat alavilla mailla vaarojen ja tuntureiden välissä aika tylsissä maisemissa, harvemmin ne johtavat huipuille ainakaan muualla kuin turistikeskusten tuntureilla. Siksi siis hämmästyin tästä. Tarkistin asian vielä Muonion matkailusivuilta, ja toden totta siellä kerrottiin, että Särkitunturin huipulle saa kelkkailla.

Tarkistin vielä ettei Muoniossa peritä kelkkareitillä ajamisesta lupamaksuja (peritäänköhän missään Lapin kunnassa?)* ja niinpä päätimme suunnata Särkitunturille. Pakkasin evääksi leivät ja termariin teetä.

Olin käynyt Särkitunturilla kerran aiemmin, monta vuotta sitten alkutalvesta. Silloin osui tuhnu keli, eikä maisemia näkynyt. Joitakin kertoja olen suunnitellut sinne palaamista, mutta täpötäysi parkkipaikka ei koskaan ole houkutellut pysähtymään – paikka on todella suosittu. Niinpä tuntui erityisen juhlavalta saada istua kelkan kyydissä halki upean lumisen kaamosmetsän, kun matkamme kävi kohti tunturin huippua. Hyvin merkittyä väylää oli vaivatonta seurata.

Huipun näköala oli hyvin kaunis, siksihän täällä väkeä varmasti yleensä tungeksii. Lampi oli tietysti jään ja lumen alla, mutta horisontissa vastarusko valaisi Pallaksia ja myös Oloksen, Levin ja Ylläksen tuikkivat valot näkyivät komeasti. Tuulta ei ollut juurikaan, ja muistelimmekin muutaman vuoden takaista reissuamme Sodankylän Oratunturille, joka myös oli tyyni ja ihan äärimmäisen hieno.

Satuimme osumaan huipulle juuri sillä hetkellä, kun aurinko kipusi näkyviin. Kaamoshan ei ole ihan vielä päättynyt, mutta tuntureiden huipulta aurinko kirkkaina päivinä näkyy myös kaamoksen aikaan. Särkitunturi ei ole hurjan korkea, mutta näköjään se riitti. Oli hauska nähdä aurinko vuoden ensimmäisenä päivänä, näin ei ole tainnut koskaan ennen käydä Lappi-vuosieni aikana.

Katselimme aurinkoa tovin – joka vuosi sama homma, että kaamoksenjälkeistä aurinkoa tuijottaa suoraan liian pitkään, ja sitten se näkyy näkökentässä kauan aikaa jälkeen päin. Mutta ihan sama. Oli ihana ajatella että oli tammikuu ja aurinko nousi. Ollaan menossa kohti kevättä, alle puoli vuotta enää niin on jo melkein kesä.

Matkalla alas tunturista pysähdyin vielä ottamaan pari kuvaa. Silloin vastaan tuli jo toinenkin kelkkailija, ja ylhäällä tunturissa oli ollut myös muutama jalan saapunut. Särkitunturi taitaa olla siinä samassa sarjassa kuin Punainenhiekkakin, ettei siellä kannata luulla saavansa olla yksin. Mutta mitäpä tuosta, kyllä niitä rauhaisia yksinoloon sopivia paikkoja on Lappi pullollaan.

Seurasimme kelkkareittiä vielä eteenpäin ja teimme sitä myöten jonkinmoisen kierroksen alueella. Matkan varrella oli Kuusikkomaan autiotupa, jossa pysähdyimme syömään eväät mukavasti pöydän ääressä. Autiotuvat on tarkoitettu ensisijaisesti lihasvoimin saapuville, mutta nyt kun paikalla ei ollut ketään, me iloitsimme mukavasta taukopaikasta.

Tupa oli ihanan siistissä kunnossa, vieraskirjan mukaan siellä oli yöpynyt vaeltaja koiran kanssa joulukuun puolivälissä – sen jälkeen ei ollut merkintöjä. Kiehisiä ja tuohta oli valmiina sievä pinkka, mutta meillä ei ollut niille tarvetta. Evästelimme pöydän ääressä ja annoimme teen lämmittää. Tykkään yleensäkin retkille ottaa ennemmin valmiin teen termarissa mukaan, kuin että valmistaisin teen tulilla jossain reissun päällä. Se on minusta kätevämpää, eikä ole tarvetta metsästää matkalta tulipaikkoja.

Lähtiessämme lakaisin kengistämme karisseet lumet lattialta pihalle. Oli suorastaan ilo lakaista tuvan samettisensileää lattiaa, jolta lumi lähti harjan matkaan vaivatta kuin sahanpuru.

Jatkaessamme matkaa saimme huomata pakkasen kiristyneen. Reissuun lähtiessämme oli ollut kymmenisen astetta pakkasta, mutta nyt naama ja näpit jäätyivät ihan eri tavalla, ja mies huomasikin mittarin näyttävän jo pariakymmentä pakkasastetta. Ero tuntui, ja loppumatka taitettiinkin aika viluisina, vaikka molemmilla oli päällään lämpimimmät vaatteet mitä ylipäänsä omistamme, ja monta kerrosta vielä. Niinpä taitoimme matkan takaisin autolle ilman enää sen suurempia pysähdyksiä. Kelkka hopusti kärryyn, liinat kireiksi ja sitten autoon lämpimään!

Levin S-marketilla jouduimme vielä kotimatkalla poikkeamaan – hyi hitto mikä tungos – ja sitten kipin kapin kotiin omaan rauhaan. Muistaakseni normaaleina talvina (jollainen tämän ei kyllä käsittääkseni pitäisi vielä olla?!) turistiryysis loppuu vuodenvaihteessa, kunnes sitten hiihtolomalaiset alkavat taas tulla. Jospa niin kävisi tälläkin kertaa.

En tehnyt mitään varsinaisia lupauksia alkaneelle vuodelle. Aion jatkaa viime vuonna aloittamallani alkoholittomalla, kalattomalla, linnuttomalla ja lihattomalla linjalla ja toivon että tästäkin tulee mukava vuosi.

* Ilmeisesti homma menee niin, että kelkkaREITILLÄ ajaminen on aina ilmaista, mutta kelkkaURA on eri asia, joillakin alueilla kelkkauran käytöstä pitää maksaa uralupa (ei kuitenkaan kaikkialla). Retkikartta-sivustolla saa erikseen näkymään kelkkareitit (kuten tuo Särkitunturin reitti) ja kelkkaurat.

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

%d bloggaajaa tykkää tästä: