Saari avaruudessa

On kulunut puolitoista vuotta siitä, kun palasin Lapin-vuosien jälkeen takaisin kotikonnuilleni. Elämme täällä nyt toista talvea, ja kohta onneksi jo toista kevättä, sitten kesää. Hiljattainen vuosipäivämme on saanut minut kertaamaan mielessäni monenlaisia muistoja ja tunteita vuosien varrelta. Päätin kerätä yhteen ajatuksia siitä, miten paluumuutto on vaikuttanut elämäämme ja miten kaikki on sujunut. Kysyin IG:n puolella myös ihmisiltä mitä he haluaisivat tietää, ja niistä hyvistä kysymyksistä sainkin antoisan rakenteen tälle pohdinnalle.

Alustuksena on kerrattava, että muutimme Kittilän syrjäseuduilta Salon maaseudulle. Meitä ympäröi yhä luonto, ja kauppaan on edelleen suhteellisen pitkä matka verrattuna kaupunkiasumiseen. Emme siis muuttaneet kerrostaloon hesoihin, mikä Lapissa monesti tuntui (itsellänikin) olevan stereotypia siitä, miten etelässä eletään. Jos olisimme muuttaneet Lapin erämaan laidalta kaupungin keskustaelämään, olisi ero varmaan ollut huomattavasti suurempi, ja tämänkin kirjoituksen sisältö voisi olla hyvin toisenlainen.

Mutta onneksi etelässäkin voi asua umpimaalla.

Eikä syitä muuttoon ollut vain yksi. Pääsyy oli, että meistä vain alkoi tuntua siltä, että kaipasimme jotain uutta. Alkoi olla toistuvasti olo, että olimme Lapissa kokeneet ja nähneet kaiken, ettei mitään uutta olisi enää tulossa ja että ajat alkoivat toistaa toisiaan. Mutta oli kimppu muitakin syitä, myös käytännön asioita. Niitä avaan enemmän tuonnempana.

Kaipaanko Lapista asiaa X/Y/mitään?

Tämä oli yleisin kysymys ja ihan ymmärrettävästi. Olen pohtinut asiaa tässä ajan mittaan paljonkin, tutkinut ja punninnut tunteitani eri kanteilta ja pyrkinyt olemaan hyvin rehellinen.

Kaipaan joitakin ihmisiä. Minulle jäi muutama todella läheinen ystävä pohjoiseen, kaikki hyvin eri puolille pohjoista vieläpä. Retket ja hetket heidän kanssaan ovat asia, jota kaipaan. Kukapa nyt ei kaipaisi kauas jääneitä ystäviään, olivat he sitten missä tahansa. Onneksi olen nähnyt heitä melkein kaikkia muuttoni jälkeenkin, ja tiedämme olevamme vain puhelinsoiton päässä toisistamme. Se on sellaista aitoa ystävyyttä, jossa ei tarvitse miettiä onko toinen suuttunut, jos hänestä ei pitkään aikaan kuulu. Ja kun tapaamme, jatkamme kuin olisimme nähneet edellisen kerran viime viikolla. Myös joitakin naapureita olen jäänyt kaipaamaan ja muistelen heitä lämmöllä. Onneksi meillä on nykyisessäkin kodissa ihanat naapurit.

Elämässäni Lapissa oli monia uskomattoman hienoja ulottuvuuksia. Elimme aina lähellä luontoa, jopa luonnon keskellä, ja kahdessa kodissa asuimme Ounasjoen rannalla. Minulla oli siis monen vuoden ajan oma Ounasjoki-ranta. Koska rakastan olla vedessä, yksi suurista muuttoon liittyvistä peloistani oli, miten paljon jäisin kaipaamaan ennen kaikkea Ounasjokea. Kuitenkin muuton jälkeen olen saanut huomata, että sen sijaan, että kaipaisin ja haikailisin Lapin-elämäni perään, tunnen vain suurta kiitollisuutta itseäni, tuuriani ja kohtaamiani ihmisiä kohtaan siitä, että olen saanut kokea sen kaiken. Sille kaikelle oli aikansa, kun itse päätin antaa muutolle mahdollisuuden. Rakastan niitä muistoja. Mutta fakta on, että en kaipaa siihen takaisin. Ei ole enää sitä raastavaa oloa, jossa sydän on kahtia. Se on nyt kokonaan täällä missä minäkin ❤

Tunturiretkillä nautin kyllä suuresti ja ymmärsin, miten upeaa ja etuoikeutettua on, että voi jopa arki-iltana lähteä tunturiin. Olen miettinyt kovasti miksi en kaipaa sitäkään. Ehkä yksi syy on se, että elämä Lapissa ei koskaan etukäteen ollut ollut unelmani, vaikka sitten Lapissa ollessani koinkin eläväni juuri senhetkistä unelmaani. Olin ikään kuin päätynyt unelman keskelle sattumalta. Lappi ei ollut jotain, josta olisin etukäteen suuresti haaveillut – se vain osui kohdalleni, kun etsin töitä vähän sieltä täältä. Toisenlaisella tuurilla olisin voinut päätyä esimerkiksi Kuhmoon, koska sinnekin laitoin työhakemuksen samoihin aikoihin.

Nautin Lapista suuresti, mutta sieltä lähtö ei tuntunut luopumiselta, vaan uuden sivun kääntämiseltä. Aivan kuten lähtö etelästäkin aikoinaan, vaikka se oli kyllä valtavasti pelottavampaa, kun ei tiennyt yhtään mitä on edessä. Elämä on minulle osoittanut, että uusia sivuja kannattaa käännellä silloin kuin siltä tuntuu. Jos en olisi kääntänyt uutta sivua vuonna 2014, olisi Lappi jäänyt kokematta kokonaan ja aviopuolisokin löytymättä. En usko kohtaloon enkä tarkoitukseen, mutta olen vain ihan hemmetin iloinen, että juuri syksyllä 2014 päädyin juuri Karigasniemelle.

Millä tavoin elämä on nyt helpompaa tai vaikeampaa?

Ihanan käytännönläheinen kysymys. Etelässä koko ikänsä asuneet eivät ehkä osaa kuvitellakaan, millaisia vaikeuksia elämä syrjäseuduilla pohjoisessa voi luoda.

Henkilökohtaisesti itselleni yksi suurimmista helpotuksista on ikävän katoaminen. Ikävä kaiversi pohjoisessa joka vuosi pahemmin. Pahimpia olivat ne hetket, kun perhe vierailunsa päätteeksi ajoi pois pihasta ja lähti kohti etelää. Tähän voi takuulla todella moni kauas muuttanut samaistua. Lapissa kaiken niin unelmaisen, tuntureiden ja luonnonkauneuden täyttämän elämän keskellä oli vain elettävä sen asian kanssa, että ajoittain todella kovakin ikävä oli hinta, joka siitä kaikesta piti maksaa.

Suurimman käytännön helpotuksen elämäämme etelässä on tuonut täällä oleva turvaverkkomme. Meillä molemmilla on perhettä parin tunnin säteellä kotoamme. Olemme jopa vuokralla perheen sisällä, ja sukua on lähitaloissa. Se on oikeasti ihan valtava henkinen turva ja helpotus, että tietää että on joku, keneltä pyytää tarvittaessa jeesiä. Nykyään sitä osaa arvostaa, kun sitä ei pidä enää todellakaan itsestäänselvänä. Mielenrauhaa on tullut myös toiseen suuntaan, kun tiedän pystyväni auttamaan vanhempiani, jos he tarvitsevat apua jossain asiassa. Pystyimme viemään heille esimerkiksi kauppatavaroita, kun he potivat koronaa, ja vain viikkoja myöhemmin he pääsivät tekemään saman palveluksen meille.

Lapissa olimme hyvin pitkälti toistemme varassa, siis kahdestaan. Jos tuli vaikka auton kanssa ongelmia, kun olisi pitänyt päästä töihin tai vaikka lääkäriin 50 tai pahimmillaan 120 kilometrin päähän terveysasemalle, niin oli se aika tekemätön paikka. Ja auton kanssa ongelmia riitti, kun pakkasta oli usein yli 30 astetta, eikä siellä hinaus- ja korjauspalveluita ollut joka kulman takana. Etenkin koronapandemia havahdutti meidät siihen, kuinka haavoittuvia olimme ilman turvaverkkoa, kun välimatkat olivat kaikkialle, lähimpään ruokakauppaankin, niin valtavan pitkät, ja polttoainekin alkoi sitten kallistua hullun lailla. Pandemian ja sitten uudelleen Ukrainan sodan alussa oli myös aikoja kun tuntui, ettei kukaan tiennyt mihin maailma on menossa tulevina viikkoina ja kuukausina. Silloin oli todella orpo olo, vaikka meillä olikin toisemme. Vaikka ystäviä ja perhettäkin oli, heistä suurin osa asui satojen kilometrien päässä eri puolilla Lapin valtavaa maakuntaa.

Rahallista helpotusta etelässä on tuonut se, että nykyään meillä on kotikaupungissa Lidl. Se on oikeasti aika iso juttu meille. Kittilässä vaihtoehdot olivat Levin K- ja S-Market. Lisäksi täällä etelässä on monista muistakin palveluista valinnanvaraa, minkä ansiosta palvelua saa nopeasti ja hinnat ovat kohtuulliset. Se on asia, jota Lapin-vuosien jälkeen todella osaa arvostaa, eikä sitä todellakaan pidä enää itsestäänselvyytenä. Palvelutarjonta yksin ei olisi ollut meille (ainakaan vielä tässä iässä) mikään syy muuttaa etelään, mutta nämä ovat asioita, joihin on muuton jälkeen kiinnittänyt huomiota ihan eri lailla kuin ennen.

Vaikka tämä ja edellinen talvi ovat olleet etelässä ihan kunnon talvia, ovat ne silti olleet kepeitä verrattuina Lapin talviin. Autot ovat päässeet vähän helpommalla, lunta on ollut huomattavasti vähemmän ja kovia pakkasjaksoja vain aniharvoin, eivätkä nekään ole olleet mitään verrattuna pohjoisen koviin pakkasjaksoihin. Osaamme arvostaa sitä, että täällä kylmät jaksot ovat pääasiassa maksimissaan -20 asteen päiviä, eikä -30 tai siitä ylöspäin.

Kesät ovat olleet pitkiä ja ihania. Se on tehnyt elämästä kepeämpää. Rakastan kesää yli kaiken, ja niinpä nyt ei ole enää sellainen olo, että koko elämäni on melkeinpä hattuhyllyllä sen 8 kuukautta vuodesta, jonka Lapin talvi kesti. Tämä on minulle paljon suurempi asia kuin mitä moni tuntuu ymmärtävän. Mutta elämä on rajallinen, ja jos vuodesta 8 kuukautta odottaa vain lumien ja jäiden lähtöä, niin siinä on aika paljon hukkaan heitettyä aikaa.

Koitan kuumeisesti miettiä, mikä olisi elämässä nyt vaikeampaa kuin Lapissa. Etukäteen luulin että se olisi rauhan löytäminen ja ylläpito, mutta rauha on seurannut meitä elintavassamme ja elämänvalinnoissamme sujuvasti pohjoisesta etelään.

Jos Lappi olisi ollut minulle elämän suuri unelma etukäteen, ja jos muutto pois olisi tuntunut luopumiselta, keksisin ehkä enemmän haittapuolia. Mutta kun se kaikki tuntui niin luontevalta elämän eteenpäin menemiseltä… En keksi mikä Lapissa olisi ollut helpompaa. Ennen muuttoa pelkäsin tosiaan, että etelässä ajautuisin väkisin sellaiseen stereotyyppiseen etelän elämään, jossa kalenteri täyttyy menoista ja stressistä. Mutta se pelko ei ole toteutunut. Olen saanut pidettyä elämäni täällä aivan yhtä hitaana ja hiljaisena kuin Lapissakin. Onneksi se tavoite myös yhdistää minua ja puolisoani, niin kumpikin pidämme omilla valinnoillamme yhteisesti yllä sitä, että elämässä säilyy oma rauha pääasiassa kahden kesken. Nautimme siitä, ja se on yksi yhteisten Lapin-vuosiemme perintö meille.

Mikä etelässä on ollut parasta?

Tämä on helppo. Pitkä kesä ja vanhempien läheisyys. Ehdottomasti nämä kaksi ovat kirkkaimmat.

Henkilökohtaisesti olen kokenut myös jonkinlaista kumman voimaannuttavaa tunnetta siitä, että asun nimenomaan juurillani. Että tämä on maata, josta sekä minä että täkäläiset metsät ovat kasvaneet. Täällä minä tunnen alueen paikat, tavat ja erityispiirteet, murre ei erota minua muista enkä tarvitse ketään opastamaan. En ole selityksiä velkaa kellekään siitä, miksi olen täällä. Voin seistä tukevasti ja selkä suorana, itseäni mitenkään pienentämättä. Lapissa etelän tyttönä ja junantuomana asetelma oli toisenlainen. Vaikka pääosin sainkin nauttia paikallisten aidosta ystävällisyydestä, mikä tuntui liikuttavan ihanalta, niin fakta oli, että olin tullut sinne kaukaa ja se tietenkin kiinnosti ihmisiä. Kerta toisensa jälkeen piti ääneen selittää, etten ollut paikallisia. Enpä siis koskaan alkanut myöskään aidosti kokea itseäni paikalliseksi, enkä ajatellut, että minulla olisi esimerkiksi oikeus olla mieltä paikallisten asioista. En myöskään osannut kuvitella itseäni vanhana siellä, vaikka rakastin kaikkia kotejamme eri paikkakunnilla.

Vapaa-ajan kannalta olen nauttinut myös siitä, miten paljon täällä lounaassa on valinnanvaraa eri retkikohteista suhteellisen pienen ajomatkan säteellä (mikä Lapissa tarkoittaisi ehkä 100 kilometrin sädettä). On useita kansallispuistoja, hyvin erilaisia metsiä ja vesistöjä, soita, saaristomeri, rannikko ja niin edelleen.

Todella kiitollinen olen myös siitä, että tunnin ajomatkan säteellä minulla on ainakin kolme erittäin kirkasvetistä järveä, joissa voin käydä snorklaamassa ja valokuvaamassa. Se on harrastus jonka Lapissa löysin ja josta en ikimaailmassa halua luopua. Olisi ollut paha paikka, jos minulla ei olisi snorklauskohteita enää lähellä. Ja itse asiassa jos jotain ihan oikeasti pohjoisesta kaipaan, niin en Lappia, vaan Hossan kirkkaita vesiä. Voi olisipa Hossa lähempänä!

Mikä Lapissa oli parasta?

Lapissa parasta oli se hiljaisuus ja tila jonka se minulle antoi. Se tuli juuri oikeassa elämän kohdassa, kun etsin itseäni tietämättä oikein mistä, mitä tai miten etsiä. Lappi toivotti minut hyvin tervetulleeksi ja antoi lempeää, rohkaisevaa tilaa itsetutkiskelulle, kun kaikki häly elämästä poistui. Löysin elämäntavan, jossa kalenteri pysyy lähes tyhjänä kuukaudesta toiseen, ja sen ansiosta vapautta kuunnella itseään joka päivä, monta kertaa päivässä, on valtavasti. Opin, että voin lähteä luontoon kun huvittaa, tai olla tekemättä mitään, jos ei huvita. Lapissa olin niin puhtaalla pöydällä, että siellä ei ollut ketään kyseenalaistamassa eikä tuomitsemassa laiskottelusta ja lorvailusta, ja sain vapaasti kasvaa ja oppia elämään juuri niin kuin minulle luontevimmin sopii. Luontoretkeily tuli kuin itsestään tutuksi siksikin, että introvertti minussa pääsi Lapin-vuosien aikana lopultakin kukoistamaan täydessä loistossaan, eikä siellä kauheasti muuta introvertille sopivaa harrastusta ollut tarjolla, kuin liikkuminen luonnossa tavalla tai toisella. Se osoittautui olevan minulle aivan täydellistä.

Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä kiitollisuutta jota koen, kun ajattelen, mitä kaikkea arvokasta Lappi minulle opetti itsestäni ja miten se antoi minun kasvaa siksi, joka tänä päivänä olen.

Muuttaisinko joskus takaisin Lappiin/muualle pois etelästä?

Olen oppinut ettei elämässä kannata hakata kiveen mitään. Juuri tällä hetkellä tuntuu hyvältä juuri täällä Salossa. Minulla ja meillä on toivottavasti vielä monta vuosikymmentä yhteistä elinaikaa, eikä voi tietää, mitä kaikkea eteen tulee ja millaiseksi maailma muuttuu. En todellakaan pidä poissuljettuna mahdollisuutta palata Lappiin joskus. Mutta yhtä hyvin saatamme vanheta täällä – juuri tällä hetkellä se tuntuu todennäköisimmältä – tai vaikka Itä-Suomessa. Aika näyttää. Minulla on sydämessä täysi luottamus siihen, että kun tulee taas aika käännellä elämän sivuja, teemme sen yhdessä ja yhteisellä innostuksella.

Miten puoliso on sopeutunut ja suhtautunut? Vaatiko muutto suostuttelua?

Minulla oli kaksi pelkoa ylitse muiden ennen muuttoa. Toinen oli aiemmin mainitsemani pelko siitä, että jotenkin pakosti ajaudun täällä etelän stereotyyppiseen, kiireitä ja stressiä tursuavaan elämään, jonka epätyydyttävyys on niin suurta, että rauhaa voi yrittää etsiä enää vain lomamatkoilta. Toinen oli pelko siitä, että puolisoni ei viihdy täällä tai sopeudu tänne. Onneksi molemmat pelot ovat osoittautuneet tyhjiksi.

Aloin puhua muutosta etelään jo vuosia ennen kuin se sitten lopulta tapahtui. Puolisoni on onneksi elämässään asunut eri puolilla Suomea ja jopa Eurooppaa, eikä hän omien sanojensa mukaan koe kuuluvansa oikein minnekään, mikä antaa hänelle vapauden sopeutua mihin tahansa. Tämä oli asia, joka alun perin antoi minulle rohkeutta alkaa ylipäänsä unelmoida yhteisestä muutosta etelään. Syntyjään puolisoni on Helsingistä, eikä hän ole kasvanut tunturista, joten emme palanneet vain minun juurilleni, vaan osittain myös hänen.

Kun Kittilässä asuessamme sitten ensin alkoi koronapandemia ja sen jälkeen Ukrainan sota, ja hetken aikaa koko maailman kokoinen paska näytti olevan osumassa tuulettimeen, se laittoi vauhtia ajatukselle muuttaa parempien turvaverkkojen ääreen etelään.

Kun muutto lopulta toteutui, idea oli kasvanut niin, että se tuntui jo yhteiseltä. Olen ollut todella iloinen ja kiitollinen saadessani huomata, kuinka puolisoni on tyytyväinen siihen millaista elämämme täällä etelässä on. Elämme edelleen hyvin omassa rauhassamme luonnon keskellä, millä on valtava vaikutus molempien viihtymiseen. Monella tavalla elämä on myös käytännön tasolla helpompaa, ja sitä puolisoni osaa arvostaa usein vielä paremmin kuin minä itse. Toisin kuin Kittilässä, täällä hänellä on esimerkiksi työpaikkoja valinnanvaraksi asti, eikä sen vuoksi enää tarvitse tehdä enää yötöitä.

Oliko päätös oikea?

Päätös oli ehdottoman oikea. Kehrään ihan erityisesti aina kun kuulen myös puolisoni toteavan sen.

Vaikka jotkin asiat eivät alussa olleet vielä lainkaan varmoja – esimerkiksi taloa tai puolison työpaikkaa ei muuton hetkellä ollut vielä tiedossa – on kaikki asettunut uomiinsa niin ihanalla tavalla, ettei katumukselle ole löytynyt minkäänlaista sijaa. Uusi sivu elämässä on kääntynyt hyvin onnellisella tavalla ja tuonut elämäämme paljon sellaista, mikä Lapissa ei ollut mahdollista tai oli sieltä käsin hyvin kallista ja vaikeaa.

Mutta vaikka perustelisin asiaa kuinka, ei sillä millään olisi väliä, jos sydän olisi eri mieltä. Käytännön syiden lisäksi tässä on kuljettu ja kuljetaan jatkossakin juuri sydämen ohjaamana, ja siksi tuntuu joskus jopa hieman väsyttävältä yrittää perustella ulkopuolisille tätä kaikkea, kun totuus on sisimmässä eivätkä muut voi sitä nähdä tai ymmärtää kuin korkeintaan osittain. Mutta monilla on ollut tarve sitä kommentoida omista lähtökohdistaan käsin, ja niin se vain taitaa olla.

Lopuksi vielä

Kun muutin Lappiin vuonna 2014, se oli monen kommentoijan mielestä virhe. Ilmiselvä oletus myös ilmeisesti oli, että pakenin jotakin, koska eihän kukaan muuten muutaisi kauas. Se vitutti ankarasti, enkä voinut tehdä asialle oikein mitään. Valitsin siispä olla välittämättä siitä ja tehdä valintojani juuri niin kuin halusin, ja onneksi jo ensimmäisten Lapissa (Karigasniemellä) asuttujen päivien jälkeen pohjoisen rauha tempaisi minut niin mukaansa, että kaikkien kommentoijien oletukset ja mielipiteet kaikuivat enää vain tyhjinä, turhina, jopa äänettöminä hönkäyksinä erämaan ilmoihin ilman, että jouduin kuulemaan niitä saati välittämään niistä.

Ja nyt kun muutin pohjoisesta pois, sekin oli monen mielestä virhe – etenkin monien sellaisten ihmisten, joille elämä Lapissa on ollut itselleen suuri unelma. Ymmärrän sen kyllä. Kun joku kovasti unelmoi elämästä pohjoisessa, voi olla vaikea ymmärtää miksi joku tulisi sieltä pois. Jälleen oli myös oletuksia, esimerkiksi että tulen varmastikin katumaan ja kaipaamaan takaisin pohjoiseen (aivan kuten sinne muuttaessa jotkut olettivat minun palaavan maitojunalla nopeasti takaisin etelään, mikä tuntui oikeasti todella inhottavalta). Moni tuntui olettavan myös, että minun tai meidän oli jostain syystä pakko muuttaa, koska emmehän me muuten varmasti olisi muuttaneet etelään Lapin paratiisista.

Huokaus. Ihmiset, kyllä muuttaa voi ihan ilman pakkoakin. Voi muuttaa vain koska tuntuu siltä. Voi muuttaa, jos haluaa kokea jotain uutta ja saada elämäänsä jotain raikasta. Jotain, mitä ei osaa etukäteen edes odottaa tai kuvitella, mutta johon yltäkylläisesti rakastuu sitten kun sen löytää. Ja jos ei rakastu, voi muuttaa uudelleen tai tehdä muita muutoksia elämässään.

Elämä on valintoja.

On myös todella paljon helpompi löytää aito itsensä ja oma äänensä, kun ympäröi itsensä jollakin uudella, raikkaalla ja kaukaisella. En tiedä miten minulle olisi käynyt jos olisin muuttanut suurkaupunkiin – sitä en kylläkään olisi koskaan valinnut – mutta erämaiden äärellä, täydellisen hiljaisuuden, luonnon ja kokonaan vieraiden, harvojen yhteisöjen ympäröimänä harteiltani olivat poissa kaikki odotukset olla tietynlainen tai tehdä tiettyjä valintoja. Sain luoda nahkani alusta saakka uudelleen, jopa syntyä uudelleen. Lapin rauha oli se henkinen rauha, jonka turvin kasvoin omaksi itsekseni aikuisena ensimmäistä kertaa, ja jossa päivä toisensa jälkeen opin millainen on se tyyli elää, jonka minä tarvitsen. Se on hidas ja hiljainen, vapaa ja rauhaisa.

Ja kaiken sen sain mukaani etelään. Koska se on minussa sisällä, erottamaton osa minua. On aina ollut. Minun piti vain löytää se.

Mikä vain riittää syyksi muuttaa. Suosittelen sitä jopa. Kannustaisin kaikkia seuraamaan rohkeasti sisintään, kääntelemään uusia sivuja elämässään. Jos ei selkeiden unelmien johdattamana, niin vaikka sitten intuition tai ihan vain vaihtelunkaipuun innostamana. On nimittäin paljon tyydyttävämpää luoda itselleen omasta elämästään juuri sellainen kuin haluaa, kuin kommentoida muiden elämänvalintoja ja -muutoksia.