Suotaipaleen reitti Torronsuolla

Ystäväni Mari kysyi meitä retkikaveriksi Torronsuolle, ja koska sääennustekin näytti kaunista ja uskoimme arkipäivän takaavan, ettei suositun kansallispuiston pitkoksilla olisi liikaa ruuhkaa, tuumimme, että sepä onkin hyvä idea. En ollut koskaan ennen tullut huomanneeksi, että meiltähän ajaakin Torrolle vain reilut 45 minuuttia. Sama matka siis kuin Teijolle!

Tapasimme Marin lounasaikaan parkkipaikalla, jossa kolme bussilastillista koululaisia oli juuri lähdössä – heillä oli varmaan ollut retkiaamupäivä ennen syysloman alkua. Me söimme nopeat eväät autossa, koska emme halunneet tulilla tehdä ruokaa, ja Mari päätti lounastaa Kiljamon näkötornissa. Ruokatermoksessa hänellä oli hyvä eväs valmiina, sen kanssa ei tarvitse tulipaikkaa eikä edes retkikeitintä saadakseen syödä lämmintä kunnon ruokaa missä tahansa.

Kiljamon korkeasta tornista on hieno näköala. Marin aterioidessa me katselimme alhaalla tulipaikalla olevien ihmisten puuhia ja tähyilimme suolle. Ruska ei ole kummoinen tänä vuonna, moni koivu ja haapa on pudottanut lehtensä ennen ruskaan ehtimistä.

Päätimme lähteä kulkemaan Suotaival-nimistä, 8,5 kilometriä pitkää rengasreittiä. En ole aiemmin käynyt Torrolla montakaan kertaa, enkä koskaan kulkenut pitkää reittiä. Vasta hiljattain on tämä pisin reitti linjattu niin, että ei tarvitse kulkea tietä pitkin lähes lainkaan, vaan saa kulkea maastossa koko matkan. Alla näkyy alkumatkan pitkokset tornista katsottuna.

Pitkoksia pitkin matka taittuu aina jotenkin puoli-ilmaiseksi. Kuin huomaamatta menee kilometri jos toinenkin, ja tuntuu paljon lyhyemmältä kuin polkua tai varsinkaan tietä pitkin kuljettaessa.

Alkumatkasta meillä oli hieno sininen taivas ja kaunis lokakuinen aurinko seuranamme. Muutamia ihmisiä tuli vastaan, mutta ei millään muotoa ruuhkaksi asti. Hihnatta olevia koiria ei onneksi näkynyt yhtään. Myöskään Torron sutta emme nähneet. Joku oli aiemmin syksyllä saanut idean soittaa sudesta hätänumeroon, ja siitäkös haloo syntyi, kun tuli yleiseen tietoon, että susi liikkuu luonnonsuojelualueella suoerämaassa. Toivottavasti susi on löytänyt itselleen Torrolta tai muualta rauhallisempia seutuja ja ehkä oman laumankin, jos sitä oli vailla.

Matkan varrelle osui myös metsäpätkiä, joissa polku oli polveilevaa ja juurakkoista, paikoin märkääkin, ja kalliot toivat siihen ylä- ja alamäkiä. Ohitimme vanhan louhoksen, joka näkyy lähinnä kahtena monttuna metsänpohjassa. Louhos ei ole kummoinen nähtävyys, mutta maasto ja metsä sen ympärillä on hyvin kaunista.

Pysähdyimme tauolle Idänpäänkallion laavulle, joka on hiukan kansallispuiston rajojen ulkopuolella. Mari keitteli meille kahvit keittimellä, ja me kaivoimme repusta Someron Lidlistä hakemamme pullat.

Laavun vieressä on myös matala lintutorni, josta on hieno maisema suolle.

Taukomme aikana taivas alkoi hiipiä pilveen ja vilukin meinasi aloillaan ollessa tulla. Herkuttelimme kuitenkin ihan rauhassa, kun laavulla ei ollut edes muita, ja jatkoimme sitten matkaa. Vielä jonkin pätkää kuljimme metsässä ja hetken aikaa soratielläkin, kunnes olimme takaisin suolla ja pitkoksilla. Karpaloita näkyi runsaasti, ja Mari poimi niitä lyhyessä ajassa hyvän pikku annoksen ihan vain pitkoksilta käsin. Minä autoin häntä poimimaan, itse olin ostanut karpaloita vasta jokin aika sitten Salon syysmarkkinoilta.

Tällä puolen suota myös maaruska oli hieman voimakkaampaa. Erilaiset sammalet, karpalot, suokukan varret, kitukasvuiset männyt sekä kanervat ja vaivaiskoivut maalasivat maisemasta lappilaisittain hyvinkin tutun näköistä.

Tämä osuus reitistä oli minusta kaikkein kauneinta.

Kuljimme vielä halki metsäpätkän, ohi uuden suuren pysäköintialueen ja pitkin viimeisiä pitkospuuosuuksia, kunnes saavuimme pysäköintialueelle. Matkan varrelle osui kaunista suopursujen täyttämää männikköä, ja löysimme myös kuolleena jonkin valtavan kiitäjän, joka lepäsi suon pinnalla jo haalistuneena.

Suotaival on varsin mukava reitti suomaisemista nauttivalle. Itse nautin ensisijaisesti kivasta seurasta, kauniista säästä, hyvillä pitkoksilla kävelemisestä, suon tuoksuista ja lokakuusta, mutta on pakko todeta, että ehkä pohjoisessa silmäni turtuivat jonkin verran varsinaisille suomaisemille – vaikka ne ovat minustakin todella kauniita, niin en vielä näe niissä eksotiikkaa aivan hurjasti. Varmaan sekin päivä vielä koittaa, kun soiden lumon taas ihan kunnolla näkee.

Muistin retken aikana myös tiedostaa paikalliset sukuhaarani, isäni isä ja tietääkseni myös hänen isänsä olivat kotoisin Tammelasta. Tämä ajatus toi retkeen myös ihan erilaista tunnearvoa, vaikka jos minulla on tiedot oikein, he olivat kylläkin Portaan kylästä ennemmin kuin Torron suunnalta, mutta kuitenkin.