Saari avaruudessa

Lämpöä on yli 20 astetta, ja tuntuu siltä kuin kesä haluaisi vielä pitää meistä kiinni. Minulle se sopii. Lämmön kunniaksi lähdin eilen käymään Iso-Melkuttimella Lopella. Oli sellainen tunne, ettei näitä lämpimiä viikonloppuja välttämättä enää kovin monta tule, joten teki mieli käydä tekemässä mahdollisesti kesän viimeinen snorklauskeikka. 

Parkkipaikalle saapuessani oli siellä jo aika paljon autoja aamuyhdentoista maissa, mutta hyvin vielä tilaakin. Osa ihmisistä pumppasi ilmaa sup-lautoihinsa, osa viritteli sähköpyöriään, osa nosteli selkäänsä suuria rinkkoja. Kalppiessani lyhyen matkan metsän poikki järven rantaan, poimin matkalta viisi pientä herkkutattia, jotka tungin muovipussiin uimatossujen kaveriksi. Uimatossut olivat mukana, koska olin päättänyt, etten menisi veteen varsinaiselta uimarannalta, vaan jostain hieman syrjempää. Niinpä tossujen kanssa varauduin siihen, että pitäisi astella kivien ja oksien yli syvempään veteen.

Uimarannalla, jonka kyljessä on laavupaikka ja muuta sellaista, oli paljon väkeä. Paljon lapsia ja paljon koiria, paljon aikuisiakin ja ennen kaikkea paljon melua. Tuntui hyvältä saada jättää se kaikki nopeasti taakse, kun lähdin uimakori kädessä seuraamaan polkua ylös rinteeseen oikealle, siis rengasreittiä vastapäivään. Ohitin monta telttakuntaa, joissa vietettiin rauhalliselta vaikuttavaa leirielämää. Monta askelta ei tarvinnut ottaa, kun huomasin pikkuruisen polun erkanevan hyvin vaivihkaa leveältä pääreitiltä. Se johdatti minut jyrkkää ja metsäistä rinnettä pitkin alas rantaan.

Polun alapäästä löytyi täydellinen veteenmenopaikka. Jyrkkä ja pusikkoinen rinne selän takana loi läpitunkemattoman näkösuojan pääpolulla kulkijoihin. Uimaranta oli jäänyt kaarteen taakse kokonaan piiloon, ja edessäni aukeni vain kaunis järvimaisema. Vastarannat joka suunnassa olivat sopivan kaukana, ja minulla oli hyvä yksityisyys. Toki uimarannan meteli vielä kuului – ihmeen kova möly se olikin huomioon ottaen, että nähdäkseni melkein kukaan ei ollut ollut uimassa – mutta se ei minua haitannut, sillä tiesin, että pinnan alla korvani täyttäisi vain veden rauhoittava ja armollinen humina, joka sulkisi kaikki pinnan yläpuolisen maailman äänet pois.

Puin uima-asun päälle ja astahdin kivelle, joka oli kuin suunniteltu askelma maan ja veden rajalla. Kurkkasin oikealle, jossa joidenkin metrien päässä kirkkaan veden lävitse erottui valkeana hiekkapohja. Muutenkin pohja näytti hyvältä, ei liikaa oksia, epätasaisuutta eikä terävän näköisiä kiviä, joten uimatossut saivat jäädä odottelemaan herkkutattien kanssa muovipussiin rannalle. Astuin veteen ja varovasti kuljin hiekkapohjalle. Vesi oli raikasta, mutta ei niin viileää, että se olisi tuntunut vaikealta. Asetin maskin naamalle ja pujotin kameran lenkin ranteen ympärille. Veteen pudottautuessani jyrkkä viileys kesti vain hetken, ja nopeasti sain hengityksen rauhoitettua päästäkseni mukavasti aloittamaan retken veden alla.

Pohjalla lepäsi paksu, harmaanruskea matto kuolleita lepän- ja koivunlehtiä. Niiden keskellä erilaiset puunrungot sojottivat sinne tänne, ja ahvenet poukkoilivat edelläni niiden yli ja ali. Koskaan ei Melkuttimella tarvitse edetä vedessä kauaa ennen kuin ahvenia ilmestyy ainakin muutamia. Tällä kertaa niitä kerääntyi lopulta sellainen 15–20 yksilön joukkio, suurin osa pieniä.

Potkiskelin hitaasti eteenpäin rannan tuntumassa ja nautin veden puristuksesta iholla ja siitä, miten se kannatteli minua, salli minun leijua ja lentää niin kepeästi, vaivattomin liikkein. Lumpeet ja muut rantaviivaa lähellä oleva vesikasvit olivat alkaneet kellertää syksyn edellä, osa jo mädäntyäkin. Syksy tuntui pinnan alla yllättävän vahvana, melkein vahvempana kuin maalla. Ruska se tulee vesikasveihinkin, ja kuolleiden lehtien täyttämä pohja ja viileä vesi viimeistelivät maiseman ja tunnelman. 

Samalla tavalla kuin kuivalla maalla, on veden allakin sellainen selittämättömän vahva syksyn tuntu, josta ei oikein tiedä mistä se tulee, mutta se on silti selkeä eikä siitä voi erehtyä.

Siellä täällä syksyn lehtien keskeltä nousi erilaisia vesikasveja, kuin pieniä puita ja pensaita. Osalla oli lonkeromaiset kurittomat oksat, toiset olivat sieviä puskia, ja sitten oli muutamia lumpeita, joiden lehdet eivät vielä olleet lahonneet ja vajonneet pohjaan, vaan kelluivat yhä kauniisti ja ehjinä järven pinnalla. Edetessäni pidin katseen kääntyneenä kohti rantaa, sillä etsin haukea. Ahvenet olivat eloisia mutta epäluuloisia, eivätkä päästäneet liki, vaikka visusti minua itse seurasivat ja kulkivat edelläni karkaamatta pois näkökentästä.

Noin parisataa metriä myöhemmin löysin etsimäni. Suuri tukki makasi pitkittäin rannan mukaisesti niin, että sen alle muodostui suojaisa varjopaikka kaloille. Sen edustalla pieni hauki (alla kuvassa) katseli menoani, ahvenien sinkoillessa levottomasti ympärillä.

Pysähdyin, ja lähdin varovasti etenemään lähemmäs haukea. Hän oli aika varautunut, joten pidin liikkeeni korostetun hitaina ja varovaisina. Yrittäessäni pysyä mahdollisimman aloillani tunsin, kuinka polveni laskeutuivat pehmeään lehtimattoon. Siinä oli aivan hyvä olla, polvilla sai tukea ja pystyin pysymään vaivatta paikoillani. 

Joskus mietin, miltä se rannalta käsin näyttää, kun pysähdyn kuvaamaan kalaa. Siinä meinaa pidättää henkeäkin kuin huomaamatta, kun hetki on niin hieno ja vaatii niin paljon tarkkuutta. Näyttääköhän se rannalla olijoille siltä kuin minulta olisi mennyt taju? En tiedä. Siksi kuitenkin koitan välillä antaa elonmerkkejä, ettei kenenkään tarvitsisi huolestua. Tässäkin kohtaa retkeilyreitti meni jo aika läheltä kohtaa jossa hauen kanssa vietimme aikaa.

Hauki kulki minusta nähden sivuttain ruovikon suojiin, hyvin hitaasti. Täysin olemattomin liikkein se eteni veitsentarkasti minne halusi, se oli kaunista katsottavaa.

Siitä on kauan, kun minun esi-isäni ovat eläneet vedessä. Niin kauan, että vaikka koen itsekin oloni vedessä kepeäksi, elpyneeksi ja huojentuneeksi, olen silti paljon haukea ja esi-isiäni kömpelömpi.

Tuntui hienolta saada jälleen keskittyä katsomaan, kuinka vaivatta vedessä liikkuminen, aloillaan oleminen ja maisemaan sopiminen kalalta käy. Se on yksi vaikuttavimmista asioista kaloja kohdatessa: saada nähdä niiden ketteryys ja kauneus, sula täydellisyys, josta itse voin vain haaveilla kelluessani apumaskin avulla vitivalkoisena ihmisapinana, kuin puusta suoraan pudonneena, vedessä. Mutta ainakin minulla on ihmisapinan aivot, joiden ansiosta pystyn ymmärtämään kaiken näkemäni ja kokemani kauneuden ja nauttimaan siitä, muistelemaan sitä jälkikäteen ja myös iloitsemaan tulevista vastaavista hetkistä haaveillessa sekä tiedostamaan tämän kaiken itsessäni.

Seurasin haukea ihan varovasti, ihailin hänen kauneuttaan ja sitä, miten kertakaikkisen sievä hän oli. Varoin säikyttämästä millään äkkipikaisilla liikkeillä tai sillä, että olisin tunkeutunut liian lähelle. Katselimme toisiamme yhteensä ehkä viisi, kymmenen minuuttia, kunnes hän palaili takaisin puunrungon alle varjoon ja minä peruutin syvemmälle veteen jatkaakseni matkaani. 

Todella hieno ja mukava kohtaaminen, tämä tuntui kruunaavan snorklauskesän 2023. Tänä kesänä en ole aiemmin tavannut haukea missään muualla kuin Kiteellä, ja siellä kyse oli vaaksan mittaisista pienokaisista. Iso se ei tämä Melkuttimen haukikaan ollut, mutta kuitenkin jo sen kokoinen, että erottui selvästi isommaksi kuin ahvenet ympärillä. Ja tämä myös päästi minut paljon likemmäs kuin Kiteen pikkuhauet.

Lähdin hiljalleen palailemaan takaisin kohti lähtöpaikkaa. Olin arvellut tunnistavani oikean kohdan siitä, että valkoinen hiekkapohja erottuisi kyllä muutoin lehtien tummaksi peittämän pohjamaiseman joukosta ja havahduttaisi minut pinnalle. Korini rantakasvuston kätköissä olisi niin huomaamaton, että se ei näkyvänä merkkinä toimisi.

Paluumatkalla huomasin vielä suuria kotiloita liekopuiden oksilla. En muista aiemmin sellaisia nähneeni. Näillä oli ruskea kierteinen kuori, ja itse eläimet olivat kellertäviä, isoin niistä oli peukaloni kokoinen. Viimeksi tällä suunnalla näin simpukoita veden pohjassa, ja nyt kuulin myös lasten huutavan suureen ääneen saaneensa ravun kiinni. Toivottavasti eivät rääkänneet sitä. Joka tapauksessa Melkuttimet vaikuttavat hyvin mielenkiintoisilta järviltä sen suhteen, että erilaisia eläimiä ja kasveja tuntuu olevan melkoinen kirjo. Ensi kesänä täytyy huolehtia siitä, että täällä tulee käytyä useammin.

Hiekkapohja löytyi lopulta ja nousin jaloilleni. Snorklatessa jalat eivät yleensä koske pohjaan kuin lähtiessä ja palatessa. Koko se aika siinä välissä vietetään vedessä leijuen, ilman maata tai mitään kiinteää jalkojen alla. Joka kerta vedestä noustessa sitä todella tuntee itsensä ihmisapinaksi maapallon historian osana, kun nousee vedestä maalle ja lähtee muina kädellisinä kävelemään. 

Vedessä oli mennyt kolmisen varttia. Aloin kuivatella ja pukea päälle, samalla onnitellen itseäni siitä, miten hyvän ja suojaisan paikan olin itselleni löytänyt suositusta retkikohteesta. Housuja jalkaan vetäessäni edestäni puhisi mennä toinen snorklaaja. Hänellä oli räpylät ja märkäpuku, ja ehkä snorkkelissa jotain vikaa, sillä se röhisi ja paukkui ja kuulosti vuotavan. Katselin hänen menoaan ja mietin, että märkäpuvulla varmasti pystyy snorklauskautta jatkamaan vielä pidemmälle syksyyn. Ja räpylöillä pääsee nopeammin. Sitten kuitenkin mietin, että itselleni snorklaamisessa yksi suurimmista iloista ja hyvän olon lähteistä on se, kun saan tuntea veden vapaana ihoani ja jalkapohjiani vasten. Joskus veteen pitää mennä tossujen kanssa terävän rannan takia, ja se tuntuu jaloissa ahdistavalta, nautinnosta jää valtava osa kokematta. Jos pukisin päälleni märkäpuvun, sama tunne valtaisi koko ihon. Ja räpylät, eivätkö ne nostata pohjasta pöllyä ja hiukkasia veteen? Itse koitan edetä mahdollisimman varovaisin liikkein, jotta vesi pysyisi kirkkaana. Siinä on pari syytä miksi en ole märkäpukua ja räpylöitä halunnut. Kolmas syy on se, että on jokseenkin ketterämpää mennä veteen ja tulla sieltä pois pelkän uima-asun kanssa kuin märkäpuvun. Uima-asu on huoleton heittää ihan vain varmuuden vuoksi retkireppuun mille reissulle tahansa, märkäpuku vaatii enemmän suunnitelmallisuutta.

Snorklaaja puksutti ohitseni varmasti minua huomaamatta, ja minä pakkasin kamat koriin ja lähdin paluumatkalle. Kuljin hälisevän leiripaikan lävitse ja nautin siitä vapaudesta, kun saa olla niin huoleton ja liikkua miten mieli tekee, iloita rauhasta ja hiljaisuudesta eikä ole sidottu hälinään eikä suunnitelmiin.