Saari avaruudessa

Muuan iltana kutsuin ystävän retkelle läheiselle korkealle kalliolle, jossa emme olleet aiemmin käyneet yhdessä. Itsekin olin käynyt siellä vain kahdesti: vuosia sitten äidin kanssa, sekä vain muutamaa iltaa aiemmin mieheni kanssa. Sinne luikertelee keskeltä ei-mitään jonkinmoinen lestin levyinen polku, jonka kanervikko parhaansa mukaan kätkee jo lähes ensi askeleilla ja joka sitten lopulta kokonaan katoaa. Ajoittain vastassa on kapeaakin kapeampia kauriinpolkuja, jotka johtavat jonnekin minulle tuntemattomiin paikkoihin.

Ensin kuljimme halki mäntypellon, jonka tuuhea alusta kasvoi yltäkylläisesti vehreää mustikanvarpua ja pian kukkimaan alkavaa kanervaa. Oli siellä juolukkaakin ja nuoria kuusia, sekä siellä täällä kasvikuntasta esiin kohoavia kallioita, kuin Antero Vipusen päitä, jotka toivat metsään aivan omaa leimaansa. Yksi kallioista oli muita pulleampi ja pyöreämpi, ja se olikin hyvä maamerkki meille varsinkin takaisin päin suunnistettaessamme – muutoin maasto toisti itseään ja oli omiaan eksyttämään.

Rankkasade oli pyyhkäissyt yli vain jonkin aikaa aiemmin, mutta huomasimme kesätuulen jo puhaltaneen kuntan kuivaksi täällä metsän pohjallakin. Saappaita ei siis tarvittu, korkeakaan kanervikko ja varvikko eivät enää kastelleet pöksynpunttejamme.

Seurasimme polkua niin kauan kuin sitä riitti, ja söimme kesän ensimmäisiä kypsiä mustikoita, joita olikin yllättävän paljon. Viime kesänä ne olivat todella kortilla, nyt vaikuttaa paremmalta. Polun päätyttyä lähdin ulkomuistista ohjaamaan meitä ylös rinnettä, jonka muodostivat eri kokoiset suuret kivenlohkareet ja niitä peittävä paksu, pehmeä jäkälä- ja sammalmatto. Jäkälässä näkyi ihmisjalan painaumia, mutta ei varsinaista polkua. Kaipa vain harvat tietävät tästä paikasta.

Rinnettä ylös noustessamme koitin painaa yksityiskohtia mieleeni siltä varalta, että palaisimme samaa reittiä takaisin. Nimittäin edellisellä kerralla täällä kävi niin, että takaisin päin lähtiessämme mieheni kanssa löysimmekin aluksi vain pystysuoria pudotuksia. Sitä väylää, josta maasto oli suhteellisen lempeäkulkuinen ja josta olimme vain hetkeä aiemmin nousseet ylös, emme meinanneet jostain syystä mitenkään löytää toiseen suuntaan. Emmekä löytäneetkään, mutta vaihtoehtoisen reitin sitten lopulta löysimme, se johdatti meidät kallion kainalossa kasvaneeseen tiheään kuusikkoon ja sen lävitse edelleen selvemmille vesille.

Vanhojen mäntyjen, joista osa oli jo ehättänyt kasvattaa hienon kilpikaarnan, lomitse kulkiessamme saimme luovia askeleemme tarkasti, sillä kallio ja kivet tekivät alustasta varsin kolmiulotteisen. Välillä piti laskeutua alas ja sitten taas nousta ylös käsillä kalliosta tai puista tukea ottaen. Jokainen puu oli eri muotoinen, osa oli jo kelottunut kokonaan tai osittain, jotkut pötköttelivät pitkin pituuttaan uhkeiden poronjäkälämattojen pehmeydessä. Mikä ihana paikka saada rauhassa maatua!

Iso ja huomiota herättävä siirtolohkare veti meitä oikeaan suuntaan, ja löysimme hienon näköalapaikan. Niin hienon, että istuimme alas hetkeksi – joka taisikin sitten venähtää ainakin tunniksi. Ehkä pidemmäksikin, emme katsoneet kelloa. Ei ollut mitään syytä katsoa. Ei ollut kiirettä mihinkään, ei mitään aikataulua eikä myöskään päälle puskevaa saderintamaa. Kesäilta oli leppoisa, pilvet kulkivat taivaalla lempeän tuulen hitaasti liikuttelemina. Väleistään ne laskivat edessämme auenneelle suolle auringonvaloa harkituin annoksin niin, että kontrastit korostivat toisiaan ja toivat valoisimpina hetkinään suon keskikesäiset vihreän ja okran värisävyt esiin täyteläisinä. Oli hienoa saada katsella kuinka valo ja varjo vuorottelivat suolla ja saivat maiseman elämään ja jatkuvasti muuttumaan, vaikka muutoin kaikki tuntuikin hurmaavan pysähtyneeltä. Mustarastas piti jostain maiseman yltä meille laulukonserttia lepäämättä lähes lainkaan.

Siinä me rauhassa paransimme maailmaa ja vaihdoimme kuulumisia ja ajatuksia kallion otsalla istuen. Tuumimme, että ensi kerralla termarillinen kahviakin voisi olla paikallaan ottaa mukaan.

Kaksi kurkea hiippaili suolla ja siirtyi kohta metsäisen niemekkeen taakse meiltä piiloon. Aivan vaivihkaa vain, ei mitenkään kiireen näköisesti; ihan kuin he nyt vain täysin sattumalta olisivat iltakävelyllään hiljalleen päättäneet edetä juuri sinne, minne meidän katseemme ei kantanut.

Jossain vaiheessa mekin nousimme ylös. Jatkoimme tutkimusmatkaamme kalliolla kasvavan metsän halki. Tämä oli jo ihan oikeaa metsää eri ikäisine puineen. Metsää, jossa vänkyrät, kaatuneet, lahonneet ja kelottuneetkin puut olivat saaneet jäädä rauhaan ja olla juuri sellaisia kuin ovat. Niitä ei ollut poistettu sellaisten puiden tieltä, jotka kasvavat viivasuorina kohti taivasta kuin loputtomina kopioina toisistaan. Ja jalkojemme alla kasvoi poronjäkäliä ja mustikkaa eheänä mattona. Paikoissa, joissa mustikkaa oli kaikkein eniten ja ne olivat kaikkein pulleimpia, pysähtelimme poimimaan niitä suihimme.

Luovimme kulkumme eteenpäin kallion, kivenlohkareiden, kiviseinämien ja pienten pudotusten lomassa verkkaisesti. Tuntuu hyvältä silloin tällöin kulkea metsässä, jossa ei ole polkua, jotta saa antaa omien aistien ja aivojen tehdä luonnollista työtä parhaan reitin löytämiseksi, viisaimpien askeleiden ottamiseksi ja linjausten päättämiseksi. Yleensä tosin olen kyllä polkujen ystävä, koska säälin koskematonta kunttaa niin, etten ilkeisi astua sille. Mutta joskus näinkin.

Kuljimme kalliometsässä hyvän tovin, ja kun kallio loppui ja laskeutui jälleen tasapohjaisemmalle ja pehmeämmälle mäntypellolle, lähdimme suuntaamaan sen helmaa pitkin takaisin lähtöpisteeseemme.

Osuimme löytämään erityisen hienon rinnelohkareikon, yhä paksun sammalen ja jäkälän peitossa, ja rintessä ison kilpikaarna-aihkin takana pilkisti luolan suuaukko. Sen halusimme käydä katsomassa.

Luola osoittautui olevan suuren kivenlohkareen alle jäänyt tila, kun pienempi lohkare kannatteli suurempaansa. Sinne olisi mahtunut ryömimään, mutta korkeutta oli ehkä puolisen metriä, joten kovin mukavaa se ei olisi ollut. Ihmekös siellä ei ollut roskiakaan tai laitonta nuotiopaikkaa tai muuta sellaista inhottavaa riesaa, joita monet luolat joutuvat ihmisiltä sietämään. Vastapuolelta näkyi läpi, ehkä siitä olisi päässyt lävitse. Minua eivät ahtaat paikat innosta, ja mielelläni ja vähän ylpeänäkin katselin löytämäämme luolaa ihan vain sen suuaukolta käsin. En ole koskaan ennen löytänyt itse sellaista luolaa, jonka olemassaolosta en olisi etukäteen tiennyt.

Myös luolan edustalla kasvava puu sai meiltä suuret ja perusteelliset ihailut. Ylempänä aihkin kyljessä näkyi pyöreä reikä. Koputtelin ja rapsuttelin kilpikaarnaa ajatellen, jospa reiästä kohta pilkistäisi helmipöllön pää. Valitettavasti ei sieltä kukaan meitä ilmestynyt katselemaan.

Luolan rinteestä alas laskeuduttuamme piti hetken aikaa katsella ympärille. Tunnistin paikan, ja sen pyöreäpäisen kallion, joka toimi kierroksen alun maamerkkinä. Luulimme molemmat olevamme vielä kaukana siitä, mutta siinäpä tuo kohosi männikön takana komeana ja tunnistettavana, joten ei sitä käynyt kiistäminen. Tiheä kuusikkokin kasvoi vieressä, siis se, jonka lävitse olin päätynyt edellisellä käynnillä kulkemaan. Jouduimme siis toteamaan kulkeneemme luolan ohi varsin läheltä jo menomatkalla, mutta silloin emme olleet sitä huomanneet.